Mitä luin tänään: Chris Bohjalian, The Light in the Ruins

Assyriologi on jo monessa yhteydessä maininnut kiinnostuksestaan ja harrastuneisuudestaan romaaneja ja dekkareita kohtaan, joissa joko liikutaan muinaisuudessa tai muinaistutkijoiden parissa. Ja jälleen syy pokkarin hankkimiselle oli yksinkertainen kun Chris Bohjalian, The Light in the Ruins (Vintage Books 2013) osui nokkani eteen viime kesän lopulla (Akateemisessa Kirjakaupassa myytiin Stockmannin vanhoja varastoja pilkkahintaan pois). Parin euron hintaan kirja, jonka nimessä on raunioita ja takakannesta luettu teksti kertoi kyseessä olevan etruskirauniot. Näillä mentiin (taas) kassan kautta kotiin. 

Itse rauniotarinan kanssa kävi sitten niin, että puoliso nappasi sen lukemattomien hyllystä ensimmäiseksi, luki sen ja vasta ennen joulua se ajautui omaksi "sänkylukemiseksi". Muutamien iltojen ajan seikkailin siis ennen unen tuloa 1940- ja 50-lukujen Firenzessä ja sen ympäristössä, vanhassa aatelisvillassa, jonka tontilla sijaitsi vanhoja etruskihautoja seinämaalauksineen ja yksi romaanihenkilöistä on arkeologi. Ja taas tuli kauhea ikävä Italiaan... Etruskit ovat nuoruudenrakkauteni (ennen kuin löysin myöhäisheettiläiset) eikä se rakkaus ole oikeastaan siitä lainkaan haihtunut, asettunut hieman taka-alalle vain.

Nuori naispoliisi pääsee esimiehensä kanssa tutkimaan kahden naisen (leski ja hänen markiisitar-anoppinsa) murhaa 1950-luvun Firenzessä. Jo alkumetreillä aletaan epäillä, että murhilla on taustatarinansa toisen maailmansodan viimeisten vuosien tapahtumissa, kun saksalaiset takavarikoivat taidetta ja arkeologisia esineitä Italiasta ja Rosatin perheen villa puutarhoineen toimi myös saksalaissotilaiden viihdekäytössä. Naispoliisi puolestaan taisteli sodan loppupuolella partisaanien puolella ja murhatutkimusten myötä hänen oma osittain kadonnut muistinsa palautuu. Juonen rakenne ei ole kovin omintakeinen, mutta tarina on siitä huolimatta taitavasti kirjoitettu ja tärkeää on myös jännityksen säilyminen aivan loppumetreille saakka. Murhaajaa ei ole liian helppo arvata. Toisaalla taas myös puolisoa häiritsi yksi lievä anakronismi: vaikka vanhojen italialaisvillojen pihoilla on tänään runsaasti uima-altaita, eivät yksityiset ulkoaltaat yleistyneet "Amerikoissakaan" kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. 

Entä etruskihautojen ja esineiden kuvaus? Bohjalian ei uskaltaudu kovin syvälle niihin, mutta onnistuu erinomaisesti luomaan romanttisen tilan ja tunnelman maatilan viinilehdon perukkaan. Siellä muinaiset etruskit tanssivat ja musisoivat hautakammioiden seinämaalauksissa (esikuvanaan todennäköisimmen nk. Tomba del triclinio Tarquiniassa), samoin siellä kalastaa poika (haudasta tomba delle caccia e pesca) ja kammion sarkofagit (siirretty Arezzon arkeologiseen museoon) herättävät heti mielleyhtymiä niihin aitoihin löytöihin, joita silloin hamassa menneisyydessä minäkin opiskelin. Kun nämä kaikki ottaa huomioon, kirjan mitäänsanomaton kansi herättää ihmetystä -- miksi ihmeessä siinä ei ole käytetty jotain upeita etruskiesineitä tai maalauksia kuvituksena?

Ja kuinka ollakkaan, villan alueelta on löytynyt myös khimaira-veistos, esillä puutarhassa ja sen mukaan rakennusta kutsutaan nimellä Villa Chimera. Vaikka khimaira onkin vähäaasialainen tultasyöksevä myyttinen hybridihirviö, tunnetuin sitä kuvaava taideteos on Arezzosta jo 1500-luvulla löydetty "etruskilaisena" pidetty pronssiveistos, tänään esillä Firenzessä. Kaikesta huolimatta hyvin konstruioitu kokonaisuus.

Kenelle tätä dekkaria voisi suositella? Aika monelle, etenkin niille jotka pitävät toscanalaisista maisemista ja jotka kaipaavat kevyttä lukemista esimerkiksi Italiaan suuntautuvalle lomamatkalle. Yhdysvalloissa The Light in the Ruins on ollut ainakin jonkinlainen myyntimenestys ja matkailuala luonnollisesti hyödyntää kaunokirjallisuutta mainostaessaan palveluitaan. Vaikka tarinan kylää ei olekaan olemassa, on kirjailija kuulemma inspiroitunut ihan oikeasta paikasta nimeltään Montisi. Tai sitten niille, joilla ei ole mahdollisuuttakaan päästä paikan päälle. Viime vuonna en toiveista huolimaatta oikeasti astunut Italiaan, mutta virtuaalisesti näitä matkoja voi tehdä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Jään siis myös odottelemaan Vera Valan uusinta kirjaa -- minulla on hienoinen kutkutus, että siinäkin seikkailtaisiin etruskimaisemissa...

Mitä luin tänään: Vera Vala, Tuomitut.

Kesäkuun koittaessa assyriologin kiireet eivät ole juuri hellittäneet. Olen kyllä ehtinyt lukea kaikenlaista eikä kirjat uhkaa päästä loppumaan näin juhannuspyhinäkään, koska viimeksi eilen puoliso toi ensimmäisen "erän" SKSn kirjavaraston tyhjennyksestä tulevia kirjoja, ja muutakin mielenkiintoista on tarttunut sekä seminaarista että kirjakaupasta. Mutta kaikennäköiset asiat, mukaanlukien yksi suvussa tapahtunut kuolemantapaus ja hautajaiset, ovat vieneet aikaa ja huomiota.

Viime viikon ja viikonlopun ehdoton henkireikä oli siis Vera Valan uusin Arianna-dekkari Tuomitut (Gummerus 2015), josta sain arvostelukappaleen kustantajalta. Oma Arianna-innostukseni alkoi kaksi vuotta sitten sarjan toisesta osasta Kuolema ikuisessa kaupungissa, missä assyriologi murhataan. Pidin myös kovasti Villa Sibyllan kirouksesta, siinäkin liikutaan Roomassa ja muinainen mysteerikultti on taivasti punottu nykyajassa tapahtuvaan tarinaan.

Tuomitut vie meidät tällä kertaa Rooman sijasta Torinoon. Kaupunki on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella. En ole koskaan käynyt Torinossa, ja nimestä tulee lähinnä mieleen lapsuudessani inhoamani makaronit. Vala kuitenkin kuvaa paikkoja hänelle tyypilliseen vetävään tyyliin niin että kirja voisi toimia Torinon vierailun matkaoppaana. Eli Torino alkoi kummasti kiinnostamaan ja onhan siellä kirjassakin tapahtumapaikkana esiintyvä Museo egizio eli egyptiläinen museo. Kun yritin etsiä kirjakokoelmistamme jotain Torinoon liittyvää kuvitusta, oli tulos niinikään laiha. Edes yhtään Torinon kuuluisaa käärinliinaa käsittelevää teosta meillä ei ole.

Johtuen siitä, etten tämän Tuomitut -osan kohdalla kykene kommentoimaan yksityiskohtia assyriologina tai edes Rooman-tuntijana ja johtuen lisäksi siitä, että muinaisiin uskontoihin pohjautuvat uudet uskonnolliset liikkeet eivät ole erikoisalaani, kykenin tällä kertaa nauttimaan Ariannan tutkimuksista aivan "tavallisena" lukijana. Juonena Tuomitut toimii sekä itsenäisenä kirjana että jatko-osana edellisille. Arianna lähtee avustajansa Angelon kanssa Torinoon etsimään kadonnutta sukulaista, mutta muistinsa menettäneen yksityisetsivän menneisyyden kuviot, joita on tähän mennessä raotettu vain vähän, alkavat myös pikkuhiljaa aueta. Henkilögalleriaan nousee uusi tärkeä hahmo, Ariannan veli Ares, joka on jesuiitta ja työskentelee Vatikaanin tiedustelupalvelussa. Ares on erittäin kiehtovasti rakennettu, monisärmäinen persoonallisuus ja tämän jakson loppu vihjaileekin siihen suuntaan, että hän pysyisi seuraavassakin osassa mukana -- toivottavasti! 

Kuten jo yllä totesin: nautin Tuomituista kovasti. Sivumäärä on muhkea, liki viisi sataa, mutta kertaakaan ei tuntunut siltä, että tekstiä olisi tarvinnut tiivistää tai karsia. Tarina soljuu vaivattomasti ja yleisvaikutelma oli hyvin positiivinen. Kirjallisena tuotteena tämä on ehdottomasti paras Veran Arianna-dekkareista (tosin ensimmäistä osaa en ole vieläkään lukenut, joten siitä en sano mitään).

Erityisen ilahduttavaa on se, että Vala näyttää osaavan ottaa edellisistä osista saamaansa palautetta hyvin huomioon ja kustannustoimittaminen on tällä kertaa myös korkeatasoista. Lisäksi Tuomituissa on kepeän huumorin lisäksi (esim. Angelon hahmo on sympaattisen karikatyyrinen) myös syvempiä tasoja, etenkin Areksen mukaantulon ansiosta. Ystävyyden merkitystä ja uskon voimaa tuli pohdittua sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. 

Kun viime kesänä olin sitä mieltä, että Valalla on enemmänkin lahjoja ja kapasiteettia kuin Villa Sibyllan kirouksesta ehkä saattoi ajatella, niin nyt hän on näyttävästi edennyt oikeaan suuntaan ja Vala osoittaa myös sen, ettei kangistu kaavoihinsa vaikka kirjoittaakin Ariannan tutkimuksista jatko-osina. Kyllä Tuomitut hakkaa minkä tahansa niistä Donna Leonen Brunetti-dekkareista, jotka olen lukenut (kuten jo aiemmin kerrottu, olen lopettanut niiden lukemisen jo vuosia sitten). Korkeatasoista viihdettä, suosittelen kaikille, jotka pitävät dekkareista, Italiasta ja kulttuurihistoriasta. Jään innolla odottamaan seuraavaa!

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.

Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.

Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.

Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 

Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.

Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).

Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.

Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).

Mitä luin tänään: Marco Vichi, Death in Florence

Assyriologin on kevään ja alkukesän aikana enemmän kuin usein ajatuksissaan palannut Firenzeen -- sieltä tarttui mukaan niin paljon rakkaita muistoja, ettei ole ihme jos kirjakaupastakin hankin jossain vaiheessa kevättä Firenze-aiheisen dekkari: Marco Vichin Death in Florence (Hodder & Stoughton 2013, alkuperäinen teos Morte a Firenze, käännös Stephen Sartarelli). 

Vichi on italiassa ja muuallakin palkittu kirjailija, jonka poliisi Bordelli -sarja sijoittuu 1960-luvun Firenzeen, ei siis nykypäivään. Minun täytyy tunnustaa, että olen ilmeisesti viime kesänä mökillä Kuusamossa lukenut sarjasta toisenkin osan, mutta muistan jutun vain hämärästi. En muistanut Bordellin hahmoa enkä sitä, ettei hän tutki rikoksia meidän omassa ajassamme. On kuitenkin paljon mahdollista, että sekoitan juonen johonkin toiseen Firenzen nykyaikaan sijoittuvaan dekkariin, jota en nyt tähän hätään jaksa edes ryhtyä kaivamaan esille. Jätin kirjan mökin kirjahyllyyn, ja voin sitten tarkistaa asiaa sinne ensi kuussa palatessani.

Juoni on tarinassa päällisin puolin yksinkertainen: koulupoika katoaa eräänä sateisena päivänä ja löytyy kuolleena metsästä Firenzen lähistöllä. Bordelli etsii ensin poikaa ja ruumiin löydettyä pojan murhaajaa. Hämäävää ja jopa jossain määrin häiritsevää oli se, että itse juonenkäänteitä murhatapauksessa oli hyvin niukasti. Vichi kuvaa pääasiassa Bordellin arkea naimattomana, mentaalisesti vielä toisen maailmansodan ja sen jälkeisissä tapahtumissa elävänä vanhempana poliiisina, joka on ylipainoinen ketjupolttaja ja jonka alkoholin käyttöä pidettäisiin tänä päivänä sairaalloisena. Ensimmäisen n. 170 sivun aikana odotin jatkuvasti, että nyt alkaa tapahtua murhan selvittämisessä, mutta näin ei käy. Suurimmalla osalla tapahtumia tai yksityiskohtia ei ole mitään merkitystä murhan selvittämisessä. 

Tylsä Vichin juoni ei kuitenkaan ole -- se luo oivallisesti menneen ajan Firenzen tunnelmaa muistuttaen, että 1960-luvulla sodan kauhut ja kärsimykset olivat vielä kauniissa kaupungissa vielä konkreettisesti läsnä, niin fyysisesti kuin ihmisten traumoissa. Itse tapahtumat on taitavasti sijoitettu historialliseen tapahtumaan, nimittäin Arno-joen massiiviseen tulvimiseen vuonna 1966. Kokonaisuutena tarina on tummasävyinen, sataa jatkuvasti ja päätös ei ole todellakaan onnellinen.

Ruokaakin Bordelli nauttii suuret määrät, usein joko kantaravintolassaan tai sitten keittää jotain yksinkertaista pastaa kotonaan. Tässä suhteessa Vichi ei siis poikkea lukuisista muista Italian maisemista kirjoittavista, mutta antaa jollain tavalla realistisemman kuvan paikallisten ruokailutottumuksista. Bordelli lukee iltaisin, tai yrittää lukea, Herodotoksen historiateosta. Tämän assosioin välittömästi Donna Leonen luomaan komisario Brunettiin, joka lukee iltaisin antiikin roomalaisen Tacituksen annaaleja. En ole aivan varma ovatko italialaiset rikostutkijat näin sivistynyttä porukkaa kaikki tyyni vai onko Vichi kenties poiminut tämän idean Leonelta? 

Vichin dekkareita ei jostain syystä ole käännetty suomeksi.  Suosittelen Vichin Bordelli-sarjaa kuitenkin kaikille, jotka lukevat dekkareita englanniksikin, koska ne ovat sopivan erilaisia. Juuri nyt luen Vera Valan uusinta Villa Sibyllan kirousta, josta postaan pian. Siinä lisää Italiaan sijoittuvista dekkareista genrenä.

Kirjamessujen anti: seitsemän kirjaa ja Sahlberg

Minun piti tänäänkin mennä ainakin aamupäiväksi kirjamessuille -- etenkin kuuntelemaan Vera Valaa, jonka Rooma- ja assyriologiaiheisesta dekkarista Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) postasin kesällä. Nyt olen kuitenkin lievän flunssainen (kirjamessujen kosto?) ja koska luentoni tosiaan alkaa ensi viikolla, en voi riskeerata opetuskuntoani vaan jään tänään kiltisti kotiin.

Eilen kiersin ennen kaikkea antikvaarisia osastoja. Ensinnä haluan kiittää antikvariaatti Punaista Planeettaa: teiltä sain kutsukortin erään ystävän välityksellä vaikka minua ette tunnekaan. Kaunis kiitos! Tänä vuonna minua onnisti paremmin kuin normaalisti, löysin kolme kiintoisaa kirjaa, joita minulla ei ole vielä hyllyssäni. Itse asiassa olen kesästä lähtien omaan epäsystemaattiseen tapaani etsiskellyt Gustav Büscherin Ihmeiden Pikku Jättiläistä (suomennos Antero Manninen, toinen painos 1958), minua kun kiinnostavat ensinnäkin antiikin (seitemät) ihmeet ja etenkin miten niistä kirjoitetaan.

Eilisen todellinen löytö oli kuitenkin Alberto Albertinin romaani Kroisos (suomentanut J.A. Hollo, Suomen Kirja 1945). En tiennyt se olemassaolosta lainkaan ja nyt voi verrata sitä luonnollisesti Fredrik Långin Kroisos-romaaniin, josta postasin niinikään viime kesänä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla viihtyy aina pitkään kun henkilökunta on niin mukavaa ja aina sieltä lähtee jotain mukaan niinkuin ylläolevasta kuvasta näkyy.

Yksi päivän kohokohtia oli kuitenkin kun Seppo Puttonen haastatteli Asko Sahlbergia Herodes-romaanin tiimoilta -- kirjasta postasin hullaantuneesti täällä.

Sahlberg kertoi työstäneensä romaania noin kymmenen vuotta ja mielestäni se näkyy huolitellussa tekstissä, myös taustatyön tarkkuudessa. Hyvää viikonloppua kaikille & uusia elämyksiä kaikille, jotka vielä viikonloppuna käyvät kirjamessuilla!

vakoilua, rauniokumpuja ja vähän Arabian Lawrencesta

Assyriologi on viime päivät kamppaillut kaikenlaisten tutkimuksellisten ja arkisten trivialiteettien kanssa: muutama käsikirja-artikkeli, saksaksi laadittuna, tulisi saada lähtemään (tylsiä tapauksia kun ei niihin ei voi liittää mitään kuvia), läheisen sukulaisen leikkaus ja hänen hidas toipumisensa ovat olleet huolen aiheita, sitten hajosi vanha uskollinen Palm1-puhelimeni vuosimallia 2006 ja puhelin&liittymäkaupassa oli jono pitkä kuin nälkävuosi. Ajatukseni ovat alkaneet myös harhailla Turkin suuntaan kun nyt voisi/pitäisi alkaa suunnittelemaan syyskuista matkaa -- jos saisin siis valita, niin nyt vain tekisin virtuaalimatkoja Google Earthin avulla, muistelisin vanhoja vaelluksiani ja miettisin siis myös uusia kohteita. Olen koulussa Google Earthin käyttöön...

Sateliittikuva: Google Earth

Minun on jo pitkään pitänyt postata assyriologeista vakoilijoina -- sivusin aihetta kesäkuussa kun arvioin Vera Valan dekkaria Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) ja viittasin siihen, että niin erikoiselta kuin se saattaa tuntuakin, assyriologit ovat erityisesti menneisyydessä usein tavalla taikka toisella toimineet maidensa tiedustelupalveluille. Aihe on erittäin laaja, näistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eli aloitan tässä yhdestä henkilöstä ja kirjoitan lisää toisista. Kun muinaistutkimuksen alat alkoivat kehittyä 1800-luvun puolivälissä, ei edes arkeologin ja/tai assyriologin ammatteja tai tutkintoja ollut: alaa "harrastivat" usein diplomaatit ja sotilasupseerit, joiden toimenkuvaan tiedustelutiedon kerääminen kuului.

1900-luvun alkupuolella etenkin Lähi-idässä paljon oleskelleet arkeologit olivat erityisen sopivia tiedonkeruuseen koska heillä oli runsaasti kielitaitoa ja paikallistuntemusta. Saattaakin olla, että joitain tiedusteluoperaatioita peitettiin arkeologisen tutkimuksen viattomalta vaikuttavien tarkoitusperien alle. Oli myös luonnollista, että heillä oli läheiset välit oman maansa edustustoihin ja muihin tärkeisiin toimijoihin. Jos haluat saada tietää millaista Lähi-idän arkeologisilla kaivauksilla oli 1900-luvun alkupuolella niin lue Agatha Christien Murha Mesopotamiassa (1936) ja He tulivat Bagdadiin (1951), tai omaelämäkerrallisessa Come, Tell How You Live (1946). Dekkareista tietysti paistaa hyvin sen aikaiset käsitykset siitä, että kaivausryhmässä oli aina joku, joka ei ollutkaan "ammattilainen" vaan ujuttautunut arkeologisille kaivauksille jostain aivan muusta syystä...

Agatha Christie osallistui usein assyriologikongresseihin arkeologimiehensä Max Mallowanin seurassa.
Kuva isäni albumista, Pariisi 1955.

Konfliktitilanteissa, etenkin 1900-luvun maailmansotien aikana, tieteellinen tutkimus pysähtyi suurimmaksi osaksi. Silloin sekä arkeologit että assyriologit palvelivat isänmaataan erilaisissa tehtävissä. Monet kielimiehet ja kirjoitussysteemiekspertit laativat (omia) ja ratkaisivat (vihollisen) salakielikoodeja. Sodan jälkeen palattiin taas nuolenpäiden pariin.

Karkamis elokuussa 2013

Maailmalla yksi nimi Lähi-idän arkeologien parissa on legenda isolla ällällä -- Arabian Lawrence eli T.E. Lawrence (1888-1935). Koska nuori Lawrence työskenteli juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista yhdessä mielenkiintoisimmista rauniokummussa Pohjois-Syyrian ja koko Lähi-idän alueella, nimittäin Karkamisissa, on hän minusta se kaikkein salaperäisin ja kiehtovin. Karkamis sijaitsee strategisella kohtaa Eufratvirran länsirannalla ja brittien kaivausten aikaan saksalaiset rakensivat Bagdadiin johtanutta rautatietä. 

Yhtään Lawrencesta kirjoitettua biografiaa (niitä on runsas määrä) ei tietääkseni ole, joissa ei viitattaisi siihen, että sekä Lawrence että hänen "esimiehensä" Leonard Woolley (1880-1960) olisivat ainakin puolivirallisesti tarkkailleet saksalaisten hankkeen etenemistä ja raportoineet siitä imperiuminsa virkamiehille. Saksalaisten leivissä toimi puolestaan ihan oikea ammattidiplomaatti Max Freiherr von Oppenheim (1860-1946), joka löysi ja kaivoi yhtälailla suurenmoista Tell Halafin rauniokumpua. Brittien ja saksalaisparonin välistä epäluuloa ja konfliktia kärjistetään eräässä saksalaisessa tv-dokumentissa (suosittelen silti lämpimästi!). Von Oppenheimin elämästä postaan joskus toiste, nyt yritetään pysyä Lawrencessa: oikeastaan kukaan ei varmasti tiedä kuinka paljon hän vakoili, vakoilusta kun ei ole jäänyt jäljelle mitään konkreettisia todisteita. 

Hänen äidilleen Karkamisista kotiin kirjoittamat kirjeensä The Home Letters of T.E. Lawrence and His Brothers (1954) kertovat kaivauselämän tapahtumista, usein suuresta innosta arkeologiaan = Digging is tremendous fun, & most exciting & interesting (31.3. 1911) tai lievästä turhautumisesta assyriologi-kollegaan = Thompson as a cuneiformist has no case for buildings or pottery, or sculptures. He wants tablets in cuneiform; and we have found none (23.5. 1911). 

Lawrence yritti rekonstruoida paikanpäällä lukuisia patsasfragmentteja -- monumentteja, jotka assyrialaiset olivat pirstoneet rikki valloittaessaan kaupunkin 717 eaa. Sitä oliko niitä palasia tosiaan 800 niinkuin Lawrence eräässä kirjeessään antaa ymmärtää on vaikeaa todentaa koska suurin osa niistä katosi tai jäi paikan päälle sodan päätyttyä. Sen jälkeen turkkilaiset miinoittivat alueen (joka sijaitsee Turkin ja Syyrian välisellä rajalla jakaen rauniokummun kahteen valtioon) ja vasta viime vuosina paikalla on rajoitetusti voitu suorittaa arkeologisia kaivauksia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sekä Woolley että Lawrence työskentelivät tietysti tahoillaan brittiarmeijassa. Lawrence johti arabikapinalliset Damaskokseen ja Woolley joutui kahdeksi vuodeksi turkkilaisten sotavangiksi. Vain Woolleyn arkeologinen ura jatkui Urin henkeäsalpaavien kuningashautalöytöjen merkeissä. Lawrence ei palannut Syyriaan eikä muinaistutkimukseen vaan kuoli moottoripyöräonnettomuudessa 1935.

En saa millään mahtumaan tähän kaikkea syvän inhimillistä tai traagistakin mikä etenkin Lawrenceen ja hänen työhönsä arkeologina liittyy. Hänestä on kuitenkin kirjoitettu myös jännityskertomus, jonka löysin kesän alussa sattumalta pilkkahintaan erään kirjakaupan outletin tyhjennysmyynnistä.

En yleensä tartu tämäntapaisiin kirjoihin lainkaan -- otinkin Robert Ryanin Empire of Sandin (2008) mukaan lähinnä vitsinä enkä ollut varma lukisinko sitä edes loppuun. Yllätyin jälleen positiivisesti. Tarina on fiktiota mutta sisältää paljon historiallisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Esimerkiksi saksalainen vakooja "Woss Moss" oli oikeasti Iranissa vaikuttanut Wilhelm Waßmuß. Tästä tarinasta ei puutu vakolijoita ja vakoiltavia eikä myöskään yllättäviä juonenkäänteitä.

Lawrence kuvataan lähes yhtä salaperäiseksi ja erikoisesti puoleensavetäväksi persoonaksi kuin hän oli todellisessa elämässään. Lawrence julkaisi 1922 kohuteoksensa Seven Pillars of Wisdom. Tähän ei mahdu enää kertomusta siitä, mitä kirjan ensimmäiselle käsikirjoitukselle tapahtui. Enkä edes löytänyt tähän hätään sitä Lawrencen elämäkertaa, jossa tapauksesta kerrotaan. Jatkan etsimistä ja kerron sitten mitä sillä on tekemistä Readingin rautatieaseman kanssa.

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Kupoli

Eilen sunnuntaina satoi miltei koko iltapäivän. Se ei minua haitannut, tunnit kuluivat rattoisasti Pekka Matilaisen Kupolia (Atena 2013) lukiessa, joka Vera Valan uutuuden lisäksi kuuluu tämän kesän dekkareihin, jotka halusin lukea.

Tunnen Pekan vuosien takaa -- olemme mm. opiskelleet muinaiskreikkaa yhdessä Helsingin yliopistossa, kiivenneet Bosran teatterin jyrkkiä portaita Syyriassa ja istuneet kummisetäni keittiössä Spellossa. Muutamia vuosia sitten pysähdyimme juttelemaan paikallisen kauppakeskuksen liepeillä kohdatessamme, mutta vähään aikaan en ole Pekkaan törmännyt. Koska tunnen kirjailijan, en pyytänyt kustantajalta arvostelukappaletta enkä tunne olevani täysin objektiivinen arvioimaan hänen kirjaansa. Lukemani kappaleen lainasi minulle puolisoni SKSn kirjastosta, missä oli kuulemma ollut uutuushyllyssä myös Valan uusin. Aion ostaa kirjan omaksi -- myös sen vuoksi, että kustantaja on jaksanut panostaa ulkonäköön esilehtien kuvittamisella. Myös Mika Perkiökankaan suunnittelemat kannet ovat tyylikkäät.

Jos kirjailija ja kustantaja ovat yhdessä mahdollisesti miettineet Kupolille kohderyhmää, niin tunnen jälleen (Valan uusimman tavoin) kuuluvani siihen. Renessanssin Firenze tapahtumapaikkana, vanha arabiankielinen käsikirjoitus, historian siipien havinaa... Pidin erityisesti siitä, että suurin osa kertomuksen henkilöistä ovat historiallisia ja Antonio Loschin valitseminen toiseksi päähenkilöksi sekä ylipäätään tapahtumien ajankohta on hyvin onnistunut: useimmiten Firenzestäkin valitaan kaikki tunnetuimmat ja kliseisimmät kuten Giulio Leonin Dante-dekkareissa, muttei välttämättä niitä mielenkiintoisimpia hahmoja. Loschi on salaperäinen, älykäs ja ennen kaikkea sanavalmis ja hänessä olisi ainesta myös uusiin tarinoihin.

Kokonaisuutena teksti oli hyvin luettavaa -- Kupolinkaan kohdalla ei kertaakaan tehnyt mieli jättää sitä kesken. Juoni kuljetti hyvin mukanaan vaikka henkilökohtaisesti olisin sietänyt pysähtyä useammankin kerran pidemmäksi aikaa nauttimaan syvemmälle ja yksityiskohtiin vievistä kuvauksista -- koskien sekä henkilöhahmoja että yleisesti renessanssin maailmaa. Arvelen, että tässä on tietoisesti tehty valinta olla paisuttamatta sivumääriä liikaa, mutta näin persoonat jäävät hieman ohuiksi. Ja vanhoissa käsikirjoituksissa olisi tietysti muinaistutkijan mielestä voinut viipyillä vaikka kuinka kauan...

Kupoli oli viihdyttävä, innostava ja antoisa -- suosittelen lämpimästi kaikille, myös niille, jotka eivät aikaisemmin ole tunteneet vetoa historiallisiin romaaneihin tai dekkareihin. Erityispiirteenä mainittakoon vielä, että kirjassa on myös kaksi hyvin hyödyllistä liitettä -- luettelo historiallisista henkilöhahmoista sekä dekkareille harvinainen kirjallisuusluettelo. Henkilöluettelosta voi heti lukea, että esim. Niccolò Niccoli oli oikeasti olemassa ja perusti Cosimo di Medicin kanssa ensimmäisen julkisen kirjaston. Kirjallisuusluettelo puolestaan antaa lukijalle mainiosti avaimet lähteä tutustumaan renessanssin aikakauteen lähemmin sekä suomeksi että muilla kielillä. Renessanssi on aihe, joka on inspiroinut monia suomalaisia kulttuurihahmoja -- etenkin heidän nuoruudessaan. Georg Henrik von Wright mainitsee ottaneensa mukaan Jacob Burckhardtin Die Kultur der Renaissance in Italien (1860) lähtiessään Göran Schildtin kanssa Italiaan. Sama kirja löytyi myös isäni kirjahyllystä -- tosin siinä ei ole merkintää milloin hän sen on hankkinut -- teos on saattanut toimia myös myöhemmin taustalukemistona silloin kun hän käänsi joitain von Wrightin esseitä suomeksi (= assyriologi voi rahoittaa mm. kongressimatkoja mm. käännöstöillä). Matilaisen Kupolin jälkeen mieleni palaa lukea enemmän renessanssista -- tähän mennessä tiedän aikakaudesta vain vähän. 

Humanisti kiittää humanistia!

Mitä luin tänään: Vera Vala, Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala, Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013).

Luin salapoliisiromaaneja ja dekkareita jo ennen kuin minusta tuli assyriologi. Viisikoista ja muista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aika varhaisessa vaiheessa, eli noin 11-12 –vuotiaana, ensin Agatha Christien tuotantoon ja hieman myöhemmin seikkailin rikoskomisario Georges Simeonin Maigretin kannoilla Pariisin kaduilla ja kujilla. Jos Agatha ei perinteiseen brittityyliin ollut kovin innostunut ruoasta eikä juurikaan aseta sitä tarinoidensa keskiöön (lukuun ottamatta tuota kuuluisaa joulupuddinkia novellissa The Adventure of the Christmas Pudding, 1960) niin Maigretin puoliso sen sijaan kuuliaisesti ja mukisematta siirtää monituntisten keitostensa valmistumista sen mukaan kuinka kauan Maigret viivästyy päivälliseltä tai peruu tulonsa kokonaan.

Usein ostan dekkareita lentoasemilta, matkalukemiseksi, käytän boarding passia
kirjanmerkkinä ja se jää kirjan  väliin muistoksi...

Luen dekkareita kaiken muun kirjallisuuden ohessa. Yleensä pyrin lukemaan ne alkukielellä ja puolustelenkin toisinaan (etenkin itselleni) tällaisen kevyemmän tekstin lukemista sillä, että harjoitutan ja pidän niiden kautta yllä kielitaitoani. Vuosien varrella on ollut monenlaisia ”kausia”, eli olen saattanut jonkun hyvän ”sarjan” löydettyäni lukea kirjailijan koko tuotannon suhteellisen lyhyessä ajassa. Tähän kastiin kuuluvat esim. Colin Dexterin Morset, Patricia Highsmithin Tom Ripleyt ja Anne Perryn Thomas Pittit, Steven Saylorin Gordianukset. Lindsey Davisin antiikkiin sijoittuvia dekkareita en taasen ole lukenut kaikkia – niiden kielessä ja huumorissa on jotain sellaista, mikä ei täysin tempaa minua mukaansa. Donna Leonen Brunetteja luin alun puolen tusinaa suurella innolla ja ihastuksella. Sitten ne alkoivat liiaksi toistaa itseään eivätkä siis huvittaneet enää tarpeeksi ja päätin olla kiusaamatta itseäni enempää (päätös on pitänyt, yhtään ei ole houkuttanut viimeisimpiä Leoneja hankkia tai lainata).  Näiden lisäksi minulla on omituinen ajoittainen mieltymys ruotsalaisiin ja norjalaisiin dekkarikirjailijoihin. Olen siis nauttinut runsain mitoin esim. Henning Mankellin Wallanderin seikkailuista, myös Stieg Larssonin Millenium-sarja upposi minuun, joskaan ruotsalaisten dekkarien osalta en ole pyrkinyt lukemaan ihan jokaista. Tällä hetkellä nautiskelen (keväällä näytetystä Pyhiinvaeltajan kuolema– tv-sarjan innoittamana) Leif GW Perssonin trilogiasta, jossa tarjotaan erittäin mielenkiintoinen teoria sille, kuka murhasi Olof Palmen.

Tämä hieman liian pitkä selostus niistä taustoista miksi assyriologi kirjoittaa arvion Vera Valan dekkarista Kuolema ikuisessa kaupungissa. Pidän siis dekkareista, olen lukenut jo aika monta. Taustatiedoksi pitää lisätä vielä se, että ruoasta kiinnostuin toden teolla vasta ensimmäisen Italian-kesäni jälkeen – kun olin saanut syödäkseni ensimmäiset annokset spaghetti alle vongolea ja espanjalaispojat veivät minut ja Erja Salmenkiven Roomassa Della Palman gelateriaan  syömään jäätelöä. Ruoka on sen jälkeen ollut elämässäni suuressa roolissa ja Roomassa oleskelin sen jälkeen usein ja hartaasti.

Italialainen peruskeittokirja "Onnellisuuden talismaani"
-- häälahjaksi saatu: tässäkö 20 vuotta kestäneen avioliiton salaisuus?

Näistä kaikista syistä tunnen itseni siis erityisen kvalifioituneeksi lukemaan ja arvioimaan juuri tämän kirjan: kirjassa liikutaan Roomassa, siinä murhataan assyriologi (tai oikeammin kaksi) ja siihen on lisätty ruoka- & ruoanlaittokuvauksia :).

Ihan ensiksi minun on sanottava, että Valan dekkari yllätti minut positiivisesti. Kieli oli sujuvaa ja jaksoin pysyä mukana loppuun asti – näin en voi sanoa kaikista lukemistani kirjoista ja usein jätänkin sellaiset teokset surutta kesken, jotka eivät ensimmäisten sadan sivun aikana tempaa kunnolla mukaansa. Koska luen ylen vähän dekkareita suomeksi, oli lukukokemus siinä mielessä erilainen. Samoin suomen lukeminen tapahtumien sijoittuessa Italiaan tuntui hieman oudolta: kaikkien dialogien kohdalla aivoni alkoivat automaattisesti kääntää repliikkejä italiaksi. Mieleni halusi testata lauseiden luonnollisuutta ja iskevyyttä sillä kielellä kun kuvittelin niitä lausutuiksi. Tämäkin oli minulle siinä mielessä uusi ilmiö, sillä usein myös vieraskieliset romaanit eivät sijoitu samalle kielialueelle. En tiedä miksi minulle Valan kirjan kohdalla kävi näin. Kenties se johtui siitä, että tapahtumapaikkojen kuvauksista huomasi, että kirjoittaja itse osaa luoda kohtauksille hyvin autenttisen tunnelman.

Grimbergin Maailman Historia, toinen korjattu laitos (1929) s. 361.

Valan dekkarissa murhataan siis assyriologi ja monet kirjan henkilöistä ovat assyriologeja. Osa yliopistoympyröiden kuvauksista oli uskottavia, osa taas ei. Suomalainen lukija voi vierastaa italialaisen varakkaan yläluokan ja köyhien taviksien välistä kuilua ja vastakkainasettelua, mutta on totta että Italiassa luokkayhteiskunta voi paremmin kuin Suomessa ja erot ovat siellä silmiinpistävämpiä kuin meillä. Toisaalla Valan kirjan assyriologit (ranskalaista Bergeriä lukuunottamatta) ovat kaikki roomalaisia vaikka yliopisto luonnollisesti vilisee etenkin muualta tulleita. Kirjassa murhattu Laura ja hänen kollegansa löytävät lontoolaisen British Museumin laajoista savitaulukokoelmista ennen julkaisemattomia kopioita Hammurabin lakitauluista. Vala antaa ymmärtää, että osa BMn tauluista olisi vielä luettelemattomia ja että museon "Lähi-idän tutkimuksen kuraattorilla" olisi valta päättää kuka saa tutkia laajaa kokoelmaa. Onneksi BMn savitaulut ovat kaikki -- julkaistuja tai julkaisemattomia -- varustettuja inventaarionumeroin ja ne ovat periaatteessa koko "museohistoriansa" ajan olleet kaikkien tutkijoiden käytettävissä open access periaatteella (contra s. 122). Yleisesti Hammurabin lakia kuvattaessa Vala ei huomioi sitä, että Susasta löydetty ja nykyisin Louvressa esillä oleva kivinen lakisteela on kirjoitettu aikalailla erilaisin, "monumentaalisin" nuolenpäämerkein kuin savitauluun kirjatut. On siis epätodennäköistä ei-assyriologi Ariannan valokuvia katsellessaan huomaavan, että "Yhdessä oli savitaulu, joka näytti samanlaiselta kuin Hammurabin laki" (s. 217). Hieno yksityiskohta on puolestaan Valan tekstiin ujuttama, vain muutama vuosi sitten Israelin Tel Hazorissa tehty oikea savitaululöytö.

Valan juonikuviossa assyriologit ja assyriologia sekoitetaan sellaisiin (ei ainoastaan, mutta myös) nykypäivän ilmiöihin kuin diplomaattinen tiedustelu, luonnonsuojeluaktivistit, muinaismuistojen laiton kauppa, mafia, terrorismi, anarkismi ja huumeet. Sinisen Linnan Kirjaston Maria ei juuri innostunut tämäntyyppisistä aiheista, minä puolestaan pidin paljonkin Valan yrityksestä kytkeä muinaistutkijat päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos kirja olisi ollut vain täynnä turistisia Rooman kuvauksia, rakkautta, kostoa ja ruokaa, olisi se antanut Italiasta perin epärealistisen kuvan. Osittain juuri  italialaisen yläluokan kuvaaminen yksityisine muinaisesinekokoelmineen tai assyriologien kytkeminen terroristeihin tai tiedustelupalveluihin ei ole täydellisen epätodellista mutta: assyriologit ja arkeologit eivät työskentele Lähi-idässä luotisateessa eikä kirjan professori Bergerin ura olisi todellakaan jatkunut akateemisessa maailmassa jos hän olisi jäänyt kiinni varastetun tavaran välittämisestä. Ei-assyriologisista (mutta maailmaamme sivuavista) piireistä pisti silmään se, että italialaisministerin turvajärjestelyt olivat jutussa jokseenkin huolimattomat -- henkivartijat kulkevat todellisuudessa joka paikkaan eivätkä päästäisi ministeriä edes Ariannan huoneistoon tarkastamatta paikkoja ensin. Myös romanttinen kohtaus rappukäytävässä ei olisi mahdollinen "oikeassa maailmassa".

Assyriologille Hammurabi-teeman ujuttaminen dekkariin ei ollut kovin innostava -- useimmat assyriologit eivät lue kyseistä tekstiä kuin aivan opintojensa alussa ja harva tutkii sitä myöhemminkään. Muille lukijoille tästä ei liene haittaa. Oikeasti etenkin roomalaiset Lähi-idän arkeologit ja assyriologit ovat työskennelleet myös raamatuntutkimusta mullistaneiden syyrialaisen Eblan kaupungin tekstien parissa, eikä heidän piirissään ole puuttunut draamaa, paksuja riitoja tai kostonhaluakaan. Assyriologit elävät paljon mielenkiintoisempaa elämää kuin ulkopuolisesta näyttää. Voisin käsitellä, avata ja täydentää monia Valan kirjan yksityiskohtia, mutta säästän muutamia aiheita, etenkin "assyriologit vakoojina" -aiheen, lähiaikojen postauksiin.

Henrik Tikkasen ihastuttavia Roomapiirroksia kirjassa T. Steinby/H. Tikkanen, Romerska Bilder (Schildt's 1953).

Ja ruoka! Yksi tämän hetken suosituimmista trendeistä on tehdä dekkareiden hahmoista tavalla taikka toisella kulinaareja tai muutoin kuvata ruokia ja juomia. Ehdoton suosikkini gastronomisia detaljeja viljelevissä dekkarikirjailijoissa on tällä hetkellä Jason Goodwin. Valan kohdalla kysymys kuuluu: osaako hän tuoda ruokakuvauksillaan genreen jotain uutta ja erilaista vai toistaako hän kenties muilta opittuja kaavoja? Teoksen ruokaelementteihin en ihastunut varauksettomasti, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki lukijat eivät ole yhtä perehtyneitä italialaiseen ruokakulttuuriin ja heille nuo osuudet voivat olla hyvinkin antoisia.

Vielä pari sanaa Roomasta. Kirjan nimi Kosto ikuisessa kaupungissa ja suojapaperin kuva olivat niin kliseisiä, että pelkäsin tarinassa vilahtelevan vain Rooman kuuluisimpia nähtävyyksiä. Näin ei kuitenkaan ollut vaan Vala oli valinnut Roomasta monia sellaisiakin kulmia, jonne tavallinen matkailija ei koskaan eksy. Itse en välttämättä olisi tehnyt samoja valintoja, mikä teki tekstistä vielä mielenkiintoisemman. Myös Donato Carrisi on dekkarissaan The Lost Girls of Rome (ital. Il tribunale del anime 2011) onnistunut näyttämään yhden Rooman monista kasvoista. Miellyttävä piirre juonessa oli myös se, että Vala ei sortunut sotkemaan siihen mitään Vatikaaniin haiskahtavaakaan. Paavinistuin ja sen ympärille akkumuloituneet lukemattomat historialliset kerrokset intriigejä, salajuonia ja salaseuroja tarjoavat toisaalla ehtymättömän määrän herkullista materiaalia, mutta ei jokaisen dekkarin Dan Brownin ja monien muiden vanavedessä tarvitse ammentaa samasta Rooman lähteestä. Roomassa kun on niin paljon muutakin varteenotettavaa.

Summa summarum: Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on hyvää viihdettä ja lunastaa paikkansa suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa. Kuten sanottu, luen vain vähän suomeksi kirjoitettuja dekkareita. Valan kirjoja luen todennäköisesti myös tulevaisuudessa.