Vakavampaa tekstiä Lähi-idän muinaismuistoista

Viime viikko oli assyriologille pientä painajaista -- migreeniä pukkasi ja sitten Pohjois-Irakissa tapahtui se mitä oli jo jonkin aikaa pelätty: Mosulin kaupungin museo esineistö tärveltiin ISISin toimesta. Tämä on tapahtuma, johon minun pitää ottaa kantaa ammattini puolesta. Kirjoitin eilen tekstin, jota tarjosin tänä aamuna HS:n Vieraskynä -palstalle. Heillä on kuulemma sinne niin suuri tarjonta, etteivät he sitä julkaise. Julkaisen siis tekstin nyt tässä, vaikka yleensä postaukseni ovatkin kevyempää tavaraa -- blogini tarkoitus ei ole olla liian vakava tai tieteellinen vaan tarjota lukijoille sanallisia ja kuvallisia virikkeitä asioista ja ilmiöistä, joita itse pidän mielenkiintoisina.

Kesällä 2012, runsas vuosi Syyrian kansannousun alkamisesta, UNESCO ja kansainvälinen tutkijayhteisö alkoi huolestua maan muinaismuistojen tuhosta sisällissodan keskellä. HS:n Vieraskynässä 9.7.2012 käsittelin aihetta ensimmäisen kerran. Kolmen viimeisen vuoden aikana pahimmat uhkakuvat ovat toteutuneet Syyrian osalta. Erityisesti Aleppon historialliset kohteet ovat sittemmin kärsineet korvaamattomia vahinkoja. UNESCO antaa säännöllisin väliajoin julkilausumia, mutta tuhon jatkumista eivät nämä kirjalliset kannanotot pysty estämään.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idän muinaismuistojen tuho ja ryöstely on saanut täysin uuden ulottuvuuden ja nopeamman vaihteen. Parrasvaloihin on astunut terroristijärjestö ISIS, jonka maailmanvalloitusideologiaan ja –strategiaan kuuluu muinaismuistojen näyttävä hävittäminen ja laaja esinekauppa, jolla osaltaan rahoitetaan toimintaa. Vain ISIS tietää kuinka suurta tiliä se tekee arkeologisilla ryöstökaivauksilla. UNESCO ja Interpol arvioivat laittomien muinaisesineiden kaupan  ylipäätään liikkuvan tällä hetkellä 5-7 miljardissa eurossa vuosittain.  Laiton esinekauppa ei olisi kannattavaa ilman antiikkikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, jotka ostavat muinaismuistoja kyselemättä niiden alkuperää. Timanttien rinnalle ovat nousseet verellä tahratut muinaismuistot.

Nopean sähköisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaa siltä, että yleinen suhtautuminen tuhoutuvaan maailmanperintöön on muuttunut. Tietoisuus historiallisten monumenttien tärkeydestä on kasvanut ilahduttavasti ja  aiheesta on saatavilla runsaasti tietoa, vaikka itse tuhojen suhteen olemme suurimmaksi osaksi olleet sotaa käyvien osapuolten levittämän propagandistisen kuvamateriaalin armoilla. Näitä aineistoja käytettäessä on aina pidettävä mielessä se, että ne on valmistettu ja jaettu pyrkimyksenä osoittaa vastapuolen syyllistyneen sotarikoksiin.

ISIS toimii eri tavalla, tämä tuli erityisen selvästi ilmi helmikuun viimeisellä viikolla, kun järjestö julkaisi viiden minuutin ”lehdistötiedotteen”.  Suunnitelmallisesti kuvatussa videossa järjestön jäsenet itse kaatavat ja moukaroivat pohjoisirakilaisen Mosulin museon kuvanveistoa. Muutamia päiviä aikaisemmin huhuja Mosulin kirjaston poltosta jaettiin jonkin verran mm. Facebookissa, mutta tämä patsaiden tuhoamista esittävä video levisi epidemiamaisesti sosiaalisessa mediassa ja aiheutti suurta paheksuntaa. Vain harva, joka katsoi videon ja laittoi se sitten kiertoon, ymmärsi, että ISIS oli täydellisesti onnistunut valjastamaan heidät propagandansa airueiksi. ISIS tiesi länsimaisen yhteisön reagoivan tekoon juuri odotetulla tavalla eli kauhistelulla ja levittämällä sitä erilaisissa sähköisissä kanavissa. Koska läntinen maailma oli pelännyt tätä jo viime vuoden kesäkuusta lähtien, jolloin ISIS valtasi Mosulin, ja useat tahot olivat esittäneet huolensa museon kohtalosta, saimme juuri sen mitä kerjäsimme.

ISIS vetää meitä kuin pässiä narussa. Sen ymmärsi Chicagon yliopistossa työskentelevä arkeologi Ömür Harmanşah. Hän postasi omalla FB-seinällään pyyntöjä siitä, että ihmiset poistaisivat kyseiset videolinkit. Harmanşahin mielestä video on toteutettu samalla tavalla kuin tositelevisio, sillä tarkoituksella, että meistä tulee sekä filmin yleisö että ISISin ideologian levittäjä. Video ei dokumentoi väkivaltaa, se ON väkivaltaa, samalla tavalla kuin järjestön tarkoin ohjaamat ja kuvaamat panttivankien mestaukset. Niitähän länsimainen media ei suostu uutislähetyksissään näyttämään.

UNESCOn pynnöstä YK:n Turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja tuomitsi lausunnossaan ISISin teot. Lausunnot eivät valitettavasti pysäytä näitä fundamentalisteja, olemme tapahtumien edessä jokseenkin voimattomia. Suru tuhotusta maailmanperinnöstä on kuitenkin vähäinen verrattuna alueen ihmisten kärsimyksiin. Tässä akuutissa henkisessä katastrofissa humanitäärisen avustustyön tulisi ajaa monumenttien pelastamisen edelle, vaikka toivottavaa yhä edelleen olisi, että sekä ihmiset että muinaismuistot voitaisiin pelastaa.

Tällaisissa lehtiartikkeleissa tekstin täytyy olla tiivistä. Monet yksityiskohdat piti jättää pois ja tulen postaamaan niistä myöhemmin tällä viikolla erikseen. Mosulin kaupungista voi kuitenkin mainita sen verran, että se sijaitsee Tigris-virran varrella ja 600-luvulla eaa tiettävästi maailman suurimman kaupungin, Niniven kyljessä. Ninive oli viimeinen Assyrian suurvallan (n. 900-600 eaa) pääkaupungeista, sen valtionarkistoja julkaisi 1980-2000 -luvuilla Helsingin Yliopiston projekti toimesta ja toimintaa jatkaa tällä hetkellä Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö. Mosul on myös siksi mielenkiintoinen paikka, että Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg kuoli siellä keväällä 1876 (tästä aiheesta olen postannut hieman aiemminkin)

Teoksesta: A.H. Layard, Nineveh and its Remains (1850).

Minulla on jo vuosia ollut palava halu käydä Mosulissa ja Ninivessä. Poliittiset levottomuudet ovat estäneet sen toistaiseksi. Isäni Jussi Aro (1928-1983) pääsi keväällä 1972 Mosuliin kutsuvieraana, visiitti ei ollut kummoinen. Matkakirjassaan Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kuvaa sitä näin:

Mosulissa nähtiin paikallinen, poliittisesti kuvioitu kevätjuhla ja ruokailtiin kasinolla aivan Niniven vieressä. Mutta Ninivessä ei ennätetty käydä. Sen sijaan meidät vietiin erämaasta esiinkaivettuun rauniokaupunkiin Hatraan, (ks. yllä vanha postikortti) joka oli ollut kukoistava paikka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (s. 208).

Muutoin hän oli viehättynyt mesopotamialaiseen jokimaisemaan:

Kevätsateiden kaselema Irak tuntui minusta sikäli kotoisalta, että se oli aivan kuin Lapuan jokilaaksoa, tosin vielä avarampaa ja valtaisampaa. Kun auton ikkunasta katsoi taivaarannalla siintävää metsää, sitä luuli samaksi, joka reunustaa sitä maisemaa, missä poikasena paimensin lampaita (s. 206-207).

Ja intohimoinen murteiden ja harvinaisten kielten kerääjä halasi kenttätöihin:

Olisin halunnut tehdä Irakissa samaa kuin Libanonissa ja Syyriassa: lähteä magnetofoni mukana kiertelemään Mosulin seudun ja Kurdistanin kyliä. Mutta en edes kysynyt olisiko se mahdollista, tiesin ettei se olisi. Ei taida minun elinaikanani tulla tilaisuutta... (s. 209).

Palaan siis Mosuliin, huomenna aamulla ensin radioon.

Agatha Christie ja Mackayn käytännöllinen opaskirja Irakiin

Assyriologin olisi pitänyt ensi kuun alussa osallistua assyriologiseen kongressiin Erbilissä, Pohjois-Irakissa.  Useammastakin syystä matka oli tällä kertaa peruttava, vaikka Erbiliin tulenkin todennäköisesti matkustamaan kohtuullisen pian, en kuitenkaan tänä keväänä.

Erbilin matkaan olin myös toivonut voivani yhdistää käynnin Mosulissa, kaupungissa, joka on aivan muinaisen assyrialaispääkaupungin Niniven kyljessä. Siellä kuoli aikoinaan hieman oudoissa ja epäselvissä oloissa Suomen ensimmäinen nuolenpääkirjoitusjärjestelmän ja akkadin kielen taitaja Karl Fredrik Eneberg (1841-1876). Irakin epävakaan tilanteen vuoksi Mosuliin on kuitenkin erittäin hankala, jos ei mahdotonta päästä Erbilistä käsin vaikkei fyysinen välimatka olekaan suuri.

Ennen joulua lainasin Kansalliskirjastosta pienen Dorothy Mackayn kirjoittaman vihkosen Ancient Cities of Iraq: A Practical Handbook (1926). Kirjoittajan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu. Googlaamalla sain selville, että hän näyttäisi olleen amerikkalaisen Ernest Mackayn puoliso ja työskennelleen hänen kanssaan Jemdet Nasrin kaivauksilla Irakissa, julkaisseenkin yhden artikkelin löytöpaikan keramiikkaa. Toisessa maailmansodassa hän ilmeisesti palveli Yhdysvaltain armeijassa ja  julkaisi myöhemmin muistelmansa Laughter in Khaki (1987) -- kirja, joka myös alkoi nyt minua kovasti kiinnostamaan. Mackayn Ancient Cities of Iraq ei tosiaankaan ole enempää kuin vihkonen, joka antaa lyhyet kuvaukset sellaisista arkeologisista kohteista ja muutamia heikkolaatuisia mustavalkoisia kuvia.

Minua viehättää kirjassa kuitenkin sen julkaisuvuosi ja alaotsikko: käytännöllinen käsikirja. 1928 Agatha Christie matkustaa ensimmäisen kerran Orient Expressillä Bagdadiin ja luonnollisesti leikittelen ajatuksella, että hän viimeistään kaupunkiin saavuttuaan hankki itselleen tämän "käytännöllisen" vihkosen. 

Käytännöllistä kirjassa on kuvaus Irakin rautatieverkosta ja siitä kuinka täydellinen kulkuväline juna on moniin arkeologisiin kohteisiin. Mackay informoi:

For the convenience of parties of visitors, the Iraq Railways arrange, on request, for coaches with good sleeping accommodation to be detached for periods of a day or more at any station desired (s. vii)

Ja niinpä myös Agatha Christie laitetaan Bagdadiin saavuttuaan junaan kohti etelään Urin muinaiskaupunkiin, missä Leonard Woolley parhaillaan suoritti kaivauksia:

I wanted to visit Ur. ... My journey was arranged for me, as I discovered later, with a good many unnecessary additional adornments. "You must take a bearer with you, of course, said Mrs. C. We'll reserve your train journey for you, and we'll wire to Ur junction to tell Mr and Mrs Woolley that you will be arriving and would like to be shown things" (An Autobiography (1977) s. 386)

I had the whole compartment to myself -- that seemed to be usual -- and the time passed rather slowly, since it was impossible to read because the whole train shook so much, and there was nothing much to be seen out of the window except bare scrub or sandy desert. It was a long and wearisome journey, punctuated by meals, and uncomfortable sleep (An Autobiography (1977) s. 387).

Aamulla kello viisi Agatha saapui ensimmäisen kerran Urin seisakkeelle.

Mackayn ehdottomasti paras käytännöllinen ohje on mielestäni tämä:

Evening dress will be required by those who have introductions to British residents in Baghdad (s. x).

Selvisikö Christie ilman iltapukua? Täytyy lukea uudestaan tarkemmin hänen muistelmateostaan ja ottaa asiasta selvää.