Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalissa järjestettiin tänään erittäin mielenkiintoinen seminaari: Kirja-alan kriisi: miten tästä eteenpäin? Neljän alustajan ja etenkin kustannusalan kerman sekä monen kirjailijan voimin pohdittiin onko kirja-ala kriisissä, miksi on kriisi päällä, mitä voitaisiin asian eteen tehdä ja mikä on kirjallisuuden tulevaisuus. Koska tänään julkinen liikenne ei kulkenut lakon vuoksi, mietin ensin jaksanko lähteä liikenteeseen lainkaan, varsinkin kun lakko aiheutti myös koiranhoito-ongelman. Tämä ratkesi kuitenkin puolison työyhteisön suvaitsevaisuudella: koira sai viettää päivän toimistolla, josta vielä kiitokset samaiselle SKSlle ja pääsihteeri Lehtoselle. Nyt olen tyytyväinen, että pääsin osallistumaan. Tässä pari ajatusta aiheista jotka olivat esillä tai myös joista ei juuri puhuttu.
Ensimmäisen alustuksen piti SARVin puheenjohtaja Maria Säkö kirjallisuuskritiikistä. Hän ei itse ole erikoistunut kirjallisuuskritiikkiin, hieman ihmettelin että olisiko "oikean" lajin arvostelija ollut sopivampi tähän paikkaan. En ihan kyennyt seuraamaan Säkön ajatuksenjuoksua -- minkälaista kritiikkiä kirja-ala tarvitsisi ja pitäisikö kriitikkojen jopa pyrkiä teksteissään kaunokirjallisempaan muotoon? Onko hyvä kritiikki ainoastaan sellaista, jonka "oikea" asiantuntija on kirjoittanut? Ainakin Säkö tuntui paljon asiantuntijuutta arvostavan. Jo hänen puheenvuoronsa aikana aloin ajatella sitä, että kriitikoiden vaikutusvallasta olisi hyvä sanoa jotain. Olisin myös odottanut, että kriitikkojen nihkeä suhtautuminen kirjabloggareihin olisi jollain tavalla nostettu esiin. Saattoi olla, että Säkö ei ole juurikaan seurannut tätä ilmiötä.
Yleisesti on todettava, että kirjabloggaajista puhuttiin hämmästyttävän vähän, etenkin kirjojen myynnin edistäjinä. Olen vasta viime viikkoina tutustunut termiin "social media influencer". Kirjabloggarit eivät kirjoita "asiantuntijakritiikkejä", mutta mielipidevaikuttajina he kulkevat hyvää vauhtia ammattiarvostelijoiden vanavedessä ja heidän vaikutuksensa tullee myös tulevaisuudessa kasvamaan. Ja kriitikoilla ON valtaa, etenkin kun on kyseessä vanhat instituutiot kuten Helsingin Sanomat (jossa kaikki taidekritiikki on vähentynyt huomattavasti) Niinpä Stig-Björn Nyberg aloittikin oman osuutensa heittämällä ensin ilmaan sen, että mainos ei myy kirjoja, kritiikki myy. Se on niin totta, tai sitten ne jäävät myymättä jos kirjakauppa myy eioota. Näin kävi ainakin kerran silloin kun olin Akateemisessa kirjakaupassa myyjänä. Kielet ja oppikirjat -osaston vastaava myyjä ei ollut tilannut myyntiin ranskan kielen oppikirjaa, jonka ideana oli jotain sen suuntaista kuten "sano se rakkauden kielellä", koska hän ei uskonut sen myyvän. Eräänä lauantaiaamuna Hesari julkaisi ylistävän arvion juuri tästä kirjasta ja sen päivän aikana olisimme myyneet opusta monta kymmentä kappaletta. Asiakkaat olivat närkästyneitä, ettei meillä ollut ainuttakaan kappaletta. Seuraavana maanantaina kirjaa kyllä tilattiin, mutta momentum oli haihtunut sen lauantain aikana.
Minun on tietysti helppo räksyttää tässä -- tämä alustanihan ei ole kirjablogi, postaan niin paljon muustakin. Koska yhdistelen kaiken maailman asioita, en tunne kilpailevani kriitikoiden kanssa. Säköä tuntui ärsyttävän se, että usein keskustelu kirjallisuudesta on keskustelua niistä yhteiskunnallisista ja muista viitekehyksistä eikä esim. romaanien rakenteesta tai kielestä jne. Kieli, sanataide on tietysti arvo sinänsä, mutta "mututuntumani" on, että monet lukijat valitsevat lukemistonsa aivan eri kriteerein. Olen itse varmasti paras esimerkki tästä: tartun kirjoihin, joiden aihe vaikuttaa minusta kiinnostavalta. Esimerkiksi Peter Mickwitzin alustuksessaan mainitsema George Eliotin Middlemarch on yksi elämäni vahvoja lukukokemuksia (ostin sen 1990-luvun puolivälissä Oulussa, halpana englanninkielisenä pokkaripainoksena). En olisi ikinä hankkinut sitä, jos en olisi jostain lukenut miten juonessa on suuren kirjaston omistava mies, joka lähtee häämatkalle Roomaan ja viettää siellä enemmän aikaa kirjastoissa ja museoissa kuin nuorikkonsa kanssa sängyssä kuherrellen. Rooma, Latina ja etruskit, oih! Päähenkilö kokoaa materiaalia kirjaan The Key to all Mythologies (!!). Silti myös romaanin tekstin taituruus on jotain mitä etsin, vetävä juoni tai kiehtova aihe eivät yksin riitä minulle. Tämän olen huomannut ilmiössä, jota nimitän "käännöslukutaidottomuudeksi". En osaa lukea suomennettuja romaaneja, joiden alkuperäiskieli on ruotsi, saksa tai englanti. Jos luen käännöksiä, niiden kieli usein tökkii minua ja ne jäävät kesken. Luen mieluummin alkuperäiskielellä, mikäli mahdollista. Viimeisin esimerkki minulle tästä on Kjell Westön romaanit. En saanut ensimmäistäkään suomeksi lukemaani kunnolla loppuun ennenkuin ostin Kjell Westön Hägring 38 på svenska. Olin ihastunut enkä jättänyt kesken. Ja nyt sitten pohdin kuinka moni tänään salissa olleesta kuulijasta on oikeasti lukenut Eliotin Middlemarchin? Monet maailmankirjallisuuden varhaiset klassikkoteokset on saatavilla ainoastaan vanhoina ja usein vanhentuneina käännöksinä. Middlemarchin käännös on Aune Tuomikosken käsialaa ja on sentään suhteellisen uusi, vuodelta 1966 (WSOY). Silti sen saatavuus on todennäköisesti todella huono, oli sitten kyseessä kirjastot tai antikvaariset kirjakaupat.
Koska kirja on kaupallinen tuote, ja lukija tämän tuotteen kuluttaja, on lukija tietysti oman lukemisensa asiantuntija. On turha odottaa, että läksyttämällä tai väheksymällä lukijan tekemiä valintoja esimerkiksi huonosta mausta saa lukijan kääntymään korkeakirjallisuuden piiriin. Kirjabloggarit ovat usein kirjojen suurkuluttajia, jotka kertovat lukukokemuksistaan ja antavat sellaisille lukijoilleen vinkkejä, jotka vinkkejä kaipaavat. Koko sen ajan kun olen pitänyt omaa blogiani ja seurannut hieman kirjablogeja, on oma lukuharrastukseni laajentunut. En lue suuna päänä kaikkia uutuuksia, toisinaan seuraan hieman huvittuneena sivusta, miten jokin kustantaja on onnistunut markkinoinnissa kun ainakin puolentusinaa blogia postaa samasta uutuuskirjasta. Olen kuitenkin toisinaan ottanut vinkistä vaarin ja tutustunut sellaisiin suomalaisiin kirjailijoihin, jotka muutoin olisi jääneet lukematta. Hyvänä esimerkkinä tästä on Joel Haahtela. Ilman kirjabloggareissa löytyviä Haahtelan faneja en olisi ostanut niin montaa suomalaista kirjaa viime vuosina.
Ja sitten vain pari sanaa aiheesta, josta olen pian kirjoittamassa muutoinkin -- tässä on vaara taas intoutua pitempiinkin esitelmiin. Kirja fyysisenä esineenä. Touko Siltala sivusi sitä miten vanhoista kirjoista ei millään tahdo päästä eroon, miten ennen akateemisissa perheissä oli kirjahylly ja siinä kirjoja (= mitä kuuluu kulttuurikodin olohuoneeseen!?), nykyään nuoret aikuiset eivät osta hyllyjä eivätkä kirjoja ja miten kirja ja lukeminen ovat kauan sitten hävinneet taistelun internetille, somelle jne. On totta, että ihmiset eivät enää osta kirjoja (paitsi minä...). Kuolleiden ihmisten kirjakasoista on tullut valtava rasite kun muutoinkin hyvinvointimme ja elintasomme on johtanut siihen, että hukumme tavaraan. Systeemimme perustuu talouskasvuun ja talous ei kasva jos lakkaamme kuluttamasta. Emme voi ajatella, että kaikkien fyysisten kirjojen pitäminen on mahdollista, koska pidemmän päälle se taitaa olla kestämätöntä. Onko nimekkeiden väheneminen ja/tai tietoinen rajoittaminen ratkaisu ongelmaan? Paperia voi ja pitää kierrättää. Kaikki fyysiset kirjat eivät ole säilyttämisen arvoisia. Myös vapaa-ajan ja sen käytön suhteen maailma on muuttunut. Esimerkiksi sotien aikana ja sen jälkeen ihmisillä oli tavaton lukemisen nälkä -- kirjoja painettiin valtavia määriä halvalle paperille ja surkeasti nidottuina, mutta tarve saada sielulle virkistystä oli suuri kun elettiin henkisessä ja materiaalisessa niukkuudessa. Tällä hetkellä suomalaiset ja puoli maailmaa elää elämysten, virikkeiden ja viihteen rajattomien mahdollisuuksien maailmassa, kaikkea on liikaa ja ähkyyn asti. Silti emme saisi sokeutua ajattelemalla, että uutta kirjallisuutta ei tarvitse enää tuottaa tai kustantaa, koska edelliset sukupolvet tuottivat jo niin paljon ja jos jatkamme samaan malliin hukumme kirjajätteeseen. Silti yhtälö on vaikea, etenkään kun e-kirjojen myynti on yhä kovin pieni. Ymmärrän sen itse hyvin, koska en ole vieläkään oppinut kunnolla lukemaan kaunokirjallisuutta sähköisessä muodossa. Rakastan kirjaa paperisena, papyrofiili kun olen.
Iltapäivän ehdottomasti antoisin alustus oli Peter Mickwitzin. Kirjallisuuden tulevaisuus taiteena. Taiteen ja käsityön ero? Muinaisina aikoina ei ollut taidetta taiteen vuoksi, näin minä ainakin uskon, vaikka muut tutkijat saattavat olla tästä eri mieltä. Luovia ihmisiä on tietenkin ollut aina. Mutta siitä joskus toiste. Kirja-ala saattaa olla kriisissä, mutta toisinaan kriisejä tarvitaan että ymmärretään uusiutumisen tarve. Kirja ja kirjallisuus eivät kuole koska ne ovat ihmisyyden ytimessä. Kumpi oli ensin -- kirjoitustaito vai runous? Siitäkin joskus toiste.
