Voihan hittiläiset... pitääkö tietokirjat toimittaa huolellisesti?

Viime torstaina assyriologi haahuili hetken kirjakaupassa ennen lounastapaamista. Olin toki jossain aikaisemminkin nähnyt professori Jukka Korpelan (1957- ) kirjan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus 2015), mutta en ollut sitä ehtinyt edes selaamaan. Sinänsähän aihepiiri on kiinnostava, mutta jostain syystä jo kannen kuvat eivät minua ole houkuttaneet. 

Nyt kun minulla oli siis muutama minuutti aikaa, jäin selaamaan tuota kirjaa. Pian katseeni osui perin tuttuun kuvaan.

Uhh, niskakarvani nousivat pystyyn. Ei voi olla totta! Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa käytetään täysin vanhentunutta kirjoitusmuotoa anatolialaisesta muinaiskansasta, nimittäin heettiläisistä, joita englanniksi kutsutaan termillä "the Hittites". Mistä Korpela tämän on repäissyt? Hittiläisiä ja hittologeja oli ehkä olemassa Suomen tutkimusterminologiassa joskus 1800-1900 -lukujen vaihteessa, mutta esimerkiksi jo Otavan Isossa Tietosanakirjassa, jonka osa 4 (Gottlund-Ihmels) ilmestyi 1932, tämän kansan löytää hakusanan "heettiläiset" alta (artikkeli Knut Tallqvistin kynästä) ja isäni 1930-luvun Pikkujättiläisessä oleva historiallinen kartta antaa sekä jo vakiintuneen kirjoitusasun että sijainnin heidän valtakunnalleen.

Kun kuvatekstiä lukee eteenpäin törmää toiseen hullunkurisuuteen: sulkuihin on kirjoitettu "aramealaisia", aivan kuin heettiläiset olisivat olleet itse asiassa aramealaisia. Minä, nk. "myöhäisheettiläisistä" väitöskirjani kirjoittanut suomalaisassyriologi huokaan uudemman kerran, tässä kun menee itse asiassa kolme eri kansaa, kulttuuria ja kieltäkin iloisesti sekaisin. Kronologisiakin ongelmia löytyy.

Hattusasin nk. sfinksiportti, heettiläistä kuvanveistoa n. 1400-1200 eaa

Tässä heettiläisten, myöhäisheettiläisten ja aramealaisten lyhyt oppimäärä:

heettiläiset

• indoeurooppalainen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat etusijassa nk heetin (nesilin) kieltä nuolenpääkirjoituksella, mutta kirjoittivat myös sukulaiskieltä luuvia, nk. luuvilaisella hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
• pääkaupunki Hattusa, nykyisessä Keski-Turkissa
• valtakunta myöhäispronssikaudella, n. 1600-1200 ea, ulottui parhaimmillaan Pohjois-Syyriaan saakka

Heettiläistä nuolenpääkirjoitusta

myöhäisheettiläiset

• indoeurooppalainen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat luuvia hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
• pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian ja Etelä-Turikin alueella, n. 1200-700 eaa

Sijaishallitsija Yaririn hieroglyfiluuvinkielinen teksti Karkamisista, n. 800 eaa,
Ankara Anatolian sivilisaatioiden museo, inv. 90

aramealaiset

• seemiläinen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat arameaa foinikialaisilta omaksumallaan aakkoskirjoitusjärjestelmällä
• pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian alueella n. 900-600 eaa

Aramealainen hallitsija Barrakib, Sam'al/Zincirli, n. 732 eaa, Berliini Vorderasiatisches Museum, Inv, 2817.

No, miten tässä nyt on näin päässyt käymään? Oppinut arvaukseni on (ilman että olisin katsonut Korpelan kirjasta, antaako hän mitään lisäinformaatiota kuvaliitteille), että kirjoittaja itse tai joku muu on Istanbulin arkeologisessa museossa vieraillessaan napannut kuvan, ja informaationa on luultavasti käytetty museon  tekstiä. Hitit/Hittite on tuosta noin vain kirjoitettu suomeksi "hittiläinen" tarkistamatta mikä on sanan oikea kieliasu (joka pohjautuu saksankieliseen termiin "die Hethiter"). Luultavasti tämä aramealaiset on peräisin samasta lähteestä. Ja kyllä: tuona aikana Pohjois-Syyrian alueella asuneet aramealaiset omaksuivat taidevaikutteita myöhäisheettiläisiltä ja osa varhaisemmista kirjoista lokeroi aramealaisia reliefejä ja patsaita myöhäisheettiläiseen "taidelokeroon". Se ei silti oikeuta laittamaan varsinkaan heettiläisen ja aramealaisen taiteen välille yhdysmerkkiä tämänkaltaisessa kuvatekstissä, etenkään vuonna 2015.

Entä mistä tämä "muusikkoreliefi" on peräisin? Samasta rakennuksesta kuin ylle laittamani hallitsija Barrakibin muotokuva eli nykyisen Turkin puolella rajaa sijaitsevasta Zincirlin rauniokummusta jonka nimi aramealaisaikana oli Sam'al. Istanbulin arkeologisessa museossa sen inventaarionumero on 7723. Minullakin on jonkun kuva-arkiston uumenissa valokuva samaisesta reliefistä, mutta en ehtinyt sitä tähän vielä kaivamaan.

Miksi nyt tuohdun tällaisesta vähäisestä muotoseikasta, jossain kuvatekstissä? Siksi, että kyseessä on itseään kunnioittavan suomalaisen tutkijan kirja, josta näkee, että kustannustoimittaminen ei ole tässä piskuisessa maassa kovin korkeatasoista. Tietokirjat eivät saa olla mitä tahansa, minun mielestäni. Joko kustantaja ei arvosta kirjoittajaa tai kirjoittaja ei sitten kuitenkaan arvosta itseään -- ehkä molempia? Edelleen harmittaa se, että tietokirjojen teksti voi sinällään olla hyvä ja korkeatasoinen, mutta kirjan kuvitus on usein vain pakollinen paha eikä kuvituksella silloin ole mitään yhteyttä tekstiin. Aion jossain vaiheessa lukea Korpelan kirjaa, ainakin alkuosaa ja ottaa selvää toimiiko kuvitus tekstin kanssa vai ei.

PS: Blogger on tänään tehnyt minulle kaikenlaisia tepposia. Pahoittelut jos teksti näkyy erikokoisina fontteina tai läikkyy liikaa laidan yli, joskus tätä ohjelmaa on mahdotonta saada toimimaan, siitäkin huolimatta, että yrittäisi huijata sitä vähän...

Kongressin jälkeen Hattusasissa ja Nerikissä

Assyriologi on palannut taas kotiin. Kongressin jälkeen ohjelmassa oli runsaasti ulkoilmaelämää, raunioita ja anatolialaista maisemaa. Vanhoja ja uusia ystäviä.

Jos on mahdollisuus viettää päivä heettiläisten pääkaupungissa Hattusasissa, niin silloin täytyy tarttua mahdollisuuteen. Kaivausten johtaja Andreas Schacher istui lippuluukun luona juomassa teetä ja hoitamassa sosiaalisia suhteita.

Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa heettiläiset enimmäkseen loistavat poissaolollaan. Useimmat tuntevat heettiläiset kuitenkin Mika Waltarin luetuimmasta romaanista Sinuhe egyptiläinen (1945). Siinä Sinuhe matkaa "Khattusashiin", "joka on heettiläisten suurkaupunki ja heidän valtansa pesä, kuten kotkalla on pesänsä vuorilla keskellä saalistusaluettaan. Waltari kuvaa edelleen: "... sen peloittavat rakennukset on rakennettu hakatuista kivistä suuriksi kuin vuoret, ja sen muurit ovat sortumattomat ja vahvemmat kaikkia muureja, mitä ikänäni olen nähnyt, niin pidän tätä kaupunkia yhtenä suurimmista ihmeistä, mitä koskaan olen nähnyt, sillä mitään sellaista en ollut odottanut näkeväni" (s. 259). Waltari kuvaa kyllä hyvin sijaintia, mutta jo ennen toista maailmansotaa tiedettiin hyvin, että Hattusasin muureilla ja rakennuksilla oli vain kiviset perustukset -- seinät oli rakennettu polttamattomasta savitiilestä...

Kaupunginmuurista on restauroitu pieni pätkä.

Ja sfinksiportit on restauroitu, kaikkien kävijöiden iloksi. Tässä paikassa on maaginen tunnelma.

Ja kuten edellisessä postauksessani kerroin, vietin sitten muutaman päivän Oymaağcin pienessä kylässä, pohjoisessa, jo hyvin lähellä Mustanmeren rantaa. Kylän kupeessa on rauniokumpu, todennäköisimmin heettiläisten säänjumalan kulttipaikka Nerik. Ennen sen tarkkaa sijaintia ei tiedetty, säänjumalan kulttia käsiteltiin vain oppineissa teoksissa, kirjoituspöydältä käsin.

Yöllinen ukkosmyrsky, säänjumalan syvin ilmentymä, riehui kylässä ja rauniokummulla -- pieniä vaurioita kaivausalueisiin syntyi, mutta toisaalla eri kerrostumat erottuivat kerrankin erittäin selkeästi toisistaan.

Kaivauksista vastuussa olevat Pavol Hnila ja Dirk Mielke esittelevät kaivausten edistymistä ja uusimpia tuloksia Jörg Klingerille.

Oli yhä painostavaa ja iltapäivällä satoi jälleen. Aamupäivisin saattoi aurinkokin paistaa, se kutsui kävelylle moderniin kylään.

Asukkaat elättävät itsensä pääasiassa tupakkaviljelmillä.

Hedelmäpuita on, mutta mikään niistä ei ole kovin kukoistavan näköinen.

Koirat ovat valitettavan kapisen oloisia.

Kaikesta huolimatta viihdyn kylässä ja kaivaustalossa, sateet tuovat kesän lopun haikean tunnelman, suloisenkitkerän melankolian. Ota parista päivästä kaikki irti, kohta on palattava kotiin.

Useampi tunti istuttiin tämän nuolenpäätekstin arvoitusten äärellä. Inventaariolista? Kirje? Kirjeluonnos? Miksi kirjuri suttasi vasenta puolta?

Keho kotona, sielu palaa hiljalleen Anatoliasta

Vielä viime torstaina istuin odottamassa bussia Havzan bussiasemalla ja minulle tarjottiin teetä, kuten lukemattomia kertoja aikaisemminkin. En muutoin juo juurikaan teetä, mutta Turkissa ja Syyriassa se maistuu aina erityisen hyvältä ja virkistävältä.

Mielessä oli vielä Nerikin huimaavan kauniit maisemat ja auringonlaskut, kaikki ne mielenkiintoiset asiat sekä ennen kaikkea ihmisten ystävällisyys. Minut on siunattu ihanilla kollegoilla ja ystävillä.

Perjantaina kiipesin kahdesti Hattusan monumenteille, paahtava aurinko lämmitti luita, ytimiä ja sielua.

Minua askarrutti eräs tietty kysymys liittyen tähän heettiläisten suurkuningas Suppiluliuma IIn huonosti säilyneeseen piirtokirjoitukseen. Nyt näyttää siltä, että omat työhypoteesit menevät uusiksi, ainakin osin.  En silti ollut pettynyt: myös negatiivinen tulos on aina tulos.

Kaivauksia Hattusasissa johtaa Dr. Andreas Schachner (oikealla) ja co-directorina toimiin Dr. Metin Alparslan (vasemmalla), yhteistyö näyttää toimivan mutkattomasti ja huumorilla. Ylhäältä kaupunginporteilta avautuu huikeat näkymät. Maisemasta nauttii ennen kaikkea silloin kun on itse omilla jaloillaan kiivennyt porteille -- niinhän muinaiset heettilläisetkin tekivät.

 Lauantaina Ankaran lentokentällä oli monenlaista tulijaa ja menijää. Minua kiehtoo nuorten naisten erilaiset tavat sitoa huivejaan. Nämä kaksi tulivat sitten juttelemaankin, ja valkohuivinen etsi puhelimensa käännösohjelmasta lauseen ihan suomeksi: hyvää matkaa.

Kotona on syksyistä ja koska lentokoneet siirtävät ihmisen nopeasti, liian nopeasti paikasta toiseen, on tänään ollut tunne siitä, että sielu on yhä Anatoliassa ja palaa sieltä paljon hitaammin. Pihassa viimeiset auringonkukat kukkivat vielä, vaikka koivu on alkanut pudottaa osittain kellastuneita lehtiään.