Assyriologin lapsuudenkodin seinillä ei ollut juuri tauluja. Tämä johtui muutamasta syystä. Suurperheen talous oli tiukka, taidehankinnat olivat luksusta. Suurin osa seinistä oli vuorattu kirjahyllyillä, tutkijaisä rakasti kirjoja myös fyysisinä esineinä. Edelleen vanhempani eivät olleet kiinnostuneita kuvataiteista ja tai oman elinympäristönsä esteettisestä muokkaamisesta niin paljon, että olisivat tahtoneet tehdä "oikeita" hankintoja. Museoissa taidetta kyllä ihailtiin ja muutamia tauluja oli seinillä (Ruokokoskea ja Visuria), mutta siinä kaikki.
Minulla itselläni puolestaan on hieman kahtiajakoinen suhde taiteeseen. Rakastan taidetta ja minulla on intohimoinen keräilijän luonto, suhteestani keräämiseen kerroinkin jo jotain postatessani de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Omassa kodissani on jonkin verran taidetta, mutta vain harvan teoksen olen itse hankkinut -- appivanhempien keräily läikähti myös heidän lastensa koteihin ja paljon on muualta lahjaksi saatua. Tauluista enemmistö ei ole esillä, minkä häpeäkseni tunnustan. Gallerioissa ja näyttelyissä käydessäni haaveilen, että saisin kotiini esille jotain sellaista, mistä itse todella pidän. Yleisellä tasolla minua kiehtoo valtavasti keräilyn psykologia -- ihmiset jotka keräilevät, mitä tahansa, ovat kuulemma onnellisia ihmisiä. Toisaalla on esimerkkejä siitä, että taiteen keräämiseen voi huumaantua ja siitä voi tulla pakkomielle. Silkkaa mielenkiintoa ja harrastuneisuuttani siis seuraan erilaisia ilmiöitä, esimerkiksi traagista Cornelius Gurlittin (1932-2014) tapausta ja nyt näitä suomalaisten omia väärennösvyyhtejä. Pyysin kappaleen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjaa Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017) kustantajalta heti julkaisun ja Helsingin Sanomien jutun jälkeen. Olin utelias lukemaan miten entinen taidekauppias käsittelee aihetta.
Vilpitön mieli on paljastuskirja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Kirjassa kerrotaan miten Ranta myi väärennettyjä maalauksia miljoonien (sekä markkojen että eurojen) edestä "Taitelijaksi" nimittämänsä väärentäjän käsistä edelleen muille taidekauppiaille ja suoraan keräilijöille. Kirjassa kerrotaan, miten Ateneumin Taidemuseo arvioi ja todisti aidoiksi monia väärennöksiä. Kirjassa kerrotaan miten arvostetut ja hyvämaineiset huutokauppakamarit myivät "epävarmoiksi" (= taidekauppapiirien nimitys varmasti väärennetyille töille) tietämiään teoksia eteenpäin asiantuntijuudensa auktoriteetilla. Kaikki osalliset piiloutuivat termin "vilpitön mieli" taakse. Kirjan sanoma on vahva: suomalaisten kotien seinät on täytetty väärennetyllä taiteella, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Paitsi jos väärennös on niin hyvä, että sitä ei vuosikymmenien päästäkään kyetä todistamaan väärennökseksi. Miltei kaikkien muiden "yhteistyökumppanien" nimet Ranta myöskin paljastaa, paitsi "Taiteilijan", joka kirjan kirjoittamisvaiheessa oli tosin jo jäänyt teoistaan kiinni. Helmikuun kuukausiliitteessä "Taiteilija" eli lempääläinen hitsari Veli Seppä kertoo sitten oman versionsa urastaan taideväärentäjänä Anu Nousiaisen kirjoittamassa jutussa.
Rannan Vilpitön mieli on tärkeä ja tarpeellinen kirja, koska se tuo hyvin esille ne mekanismit, joilla väärennettyä taidetta kulkeutui taidemarkkinoille. Kirjoittajan motiivina on kertoa tarinansa antaakseni taiteen ystäville käsityksen siitä, miten taidemaailma on toiminut ja toimii (s. 15). Rannan mukaan taidekaupan yrittäjät ovat vastuuttomia ja vastuuttomuuden takana on ainoastaan ahneus, halu ansaita (helppoa) rahaa myymällä väärennöksiä hyväuskoisille asiakkaille. Kirjaan on liitetty kuvia maalauksista, jotka varmasti ovat Veli Sepän käsialaa, sekä Rannan laatima lista niistä väärennöksistä, jotka hän muistaa kaupanneensa. Listan pohjalta taidetta omistavat henkilöt voivat nyt tarkkailla omilla seinillään riippuvaa kokoelmaa ja miettiä hiljaa itsekseen mistä ja milloin taulut on hankittu.
Vilpitön mieli on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan paljastuskirja taideväärennöksistä ja taidekaupan mädäntyneisyydestä. Jo ensi sivuilta lähtien Rannan oma, suorastaan valtava ego pursuaa esiin. Rannalla on suunnaton halu kertoa OMA tarinansa, peilata ja analysoida sitä miksi hän päätyi taidekauppiaaksi ja sitä kautta myös rikolliseksi. Hän aloittaa lapsuudesta, missä kaikkien ihmisten syvimmät ja kipeimmät kompleksit ja traumat piilevät. Työläisvanhemmat eivät arvostaneet, kannustaneet tai noteeranneet. Koulumatkalla kommunistien pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille... (s. 17). Ranta olisi halunnut pelata tennistä johtajien lapsien kanssa, oma isä kuitenkin kielsi. Kun tavallinen työ ei maistunut ja Ranta kaipasi elämäänsä enemmän materiaalista hyvää ja enemmän jännitystä, alkoi hän ensin tienata elantoaan "korttipeliammattilaisena" päätyen sitten taidekauppiaaksi. Hänen mielestään taide oli hienoa. Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo. Molemmat antavat väristyksen, melkein kuin orgasmin (s. 32). Ranta huumaantuu kun hän pääsee hienoihin piireihin (s. 48) eikä tunne omantunnontuskia vaikka myykin näille ihmisille väärennöksiä. Olin niin täynnä mielihyvähormoneja ettei moraaliselle itsetutkiskelulle ollut tilaa (s. 48-49). Tässä vaiheessa teksti saa minut oikeasti häkeltymään -- huomaako Ranta itse ollenkaan, minkälaisen vaikutelman hän antaa itsestään ja onko vaikutelma se, mihin hän itse pyrkii? Onko kirjoitusapuna toimineen Marko Erolan ansiota, että loppupuolella eräänlaisessa elämän loppuanalyysissä Ranta oivallisesti pääsee asian ytimeen? Kun aloin myydä tauluja hienoille ihmisille, tunsin itseni heidän veroisekseen, ehkä jopa karvan verran paremmaksi. Opiskelin jonkun taiteilijan historiaa minuutissa ja menin näyttämään taulua. Pääsin samaan sivistyneeseen näytelmään rikkaiden kanssa, johtamaan hienoa toimitusta. Puhuin heidän kieltään. Leikin heidän leluillaan. Pääsin pelaamaan tennistä niiden Finlaysonin herrojan penskojen kanssa (s. 145). Tämä tiivistää erinomaisesti sen mistä kulmasta Ranta maailmaansa katsoo. Hän niputtaa yhteen hienot, sivistyneet ja rikkaat...
Arvostan Rannan tapaa tilittää tapahtumia suoraan. Voi tietysti esittää kysymyksen, onko hänen tarinansa totuudenmukainen, mutta toisaalla hän antaa tekstissä monia sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdollista tarkastaa. En puolestaan lainkaan arvosta hänen tapaansa kritisoida kärkevään tapaan kaikkia "yhteistyökumppaneitaan", erityisesti huutokauppojen ammattilaisia. Korkeakouluissa ja kentällä hankittu tietous ja asiantuntijuus ei hänen mielestään ole mitään: Pauliina Laitinen-Littorin on kaunis ja itsevarma, mutta median hänen kutreilleen sovittama kruunu ei sovi hänelle yhtään. Taideasiantuntijaksi ei tulla kirjoja lukemalla. Jos oikea ihminen veisi Laitinen-Littorinille väärennöksen, hän ottaisi sen varmasti (s. 127). Kaikki muut kirjan henkilöt ovat siis moraaliltaan arveluttavia, huonoja asiantuntijoita ja haluavat tehdä taiteella ja/tai taideväärennöksillä vain rahaa. Ranta itse halusi itselleen paremman elämän, mutta unohti samalla, että enemmistö suomalaisista maksoi samaan aikaan kiltisti verot tuloistaan, eivät syyllistyneet laittomuuksiin ja kannattelivat yhteiskuntaamme pystyssä. Ranta ei oman kertomansa mukaan itse juurikaan osallistunut sen terveydenhuoltojärjestelmän ja vankeinhoitolaitoksen ylläpitoon, joka ensin paransi vakavasti sairaan kuntoon ja sen jälkeen piti häntä vankeusrangaistuksen ajan täysihoidossa. Uskon, että katkeruuden kitkerä lemu yltää kirjan sivujen riveiltä myös muiden lukijoiden neniin. Tosin en tunne Rantaa kohtaan muuta kuin sääliä. Hän on näitä traagisia hahmoja, jotka ovat koko elämänsä janonneet muiden huomiota ja arvostusta, mutta tavoitelleet niitä kenties väärin keinoin (ihmiset tykkäsivät enemmän rahoistani kuin minusta s. 28). Jossain vaiheessa Rantakin oppii sen, että raha ei ole rakkautta (s. 31).
No, mitä tästä kirjasta jäi käteen? Tosielämän tarinat ovat usein tarua ihmeellisempiä ja siksi suosittelen Vilpitöntä mieltä kaikille taiteesta kiinnostuneille. Ristiriitaisia tunteita herätti Rannan tapa kertoa elämästään sosiaalisena pyrkyrinä, joka haukkuu ja halveksii sitä "yläluokkaa" johon itse ei kuulu, mutta johon haluaisi kuulua. Erityisen kiehtova on rahaan, mersuihin ja ulkomaanmatkoihin addiktoitunut kouluttamaton mies, joka sitten kuitenkin rakastui myös taiteeseen (jokin taiteessa puhutteli vastaansanomattomasti... oli hienoa myydä taidetta... luin yökaudet taidekirjoja... tauluista on puhuttava intohimoisesti s. 31 & 45) ja havannoi asiakkaissaan intohimon taiteeseen: Talousasioissa tarkka ihminenkin lipsuu, kun taide menee ihon alle. Taide vie mennessään sen, ken sille antautuu. Eloranta antautui (s. 131). Tarua ihmeellisempi on myös Veli Sepän, tarinan taiteilijan elämä. Ranta kertoo Sepän muotoilleen tuntonsa näin: On paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt (s. 56). Sekä väärentäjän että kauppiaan motto kiteytyy hienosti Anu Nousiaisen jo 2013 kirjoittaman lehtijutun otsikossa: Alakastimiehet kostaa rikkaille, saa siitä tyydytystä. Kirjan opetuksena on varmasti se, ettei taidetta kannata koskaan hankkia ainoastaan sijoitusmielessä. Osta taulu, josta pidät ja nauti taiteesta kodissasi.
Tarina taideväärennöksistä on herkullinen, siinä on ainesta romaaniin ja/tai elokuvaan. Mieleeni muistui Donna Tarttin Tikli. Taideteokset, joilla on hyvä tarina, esineen oma biografia, ovat taidemarkkinoilla usein arvokkaampia kuin sellaiset, joihin ei liity mitään salaperäistä tai dramaattista. Ja joistain väärennöksistäkin on tullut haluttuja keräilykohteita. Näin lopuksi voi esittää kysymyksen siitä, tuleeko Veli Sepän taiteellisesta tuotannosta tulevaisuudessa "oikeaa taidetta" sellaista, jota halutaan ostaa nimenomaan sen vuoksi, että ne on taidokkaasti tehty?
