torstai 24. syyskuuta 2015

Ja jälleen sielu ei ole ehtinyt palata

Jo kolmatta päivää assyriologi haahuilee fyysisesti kotonaan, mutta sielulle lentokoneet ovat aivan liian nopea matkustusväline. Koska sielu ei ole vielä ehtinyt palata, pääkään ei toimi kunnolla -- unohdan uusia kirjaston lainat (fataalia) ja tusina muuta asiaa poukkoilee hakemassa tärkeysjärjestystään (varmaankin jotain fataalia niissä myös).
Juuri ennen matkaa jouduin täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Vaikka blogissani kuvaan paljon henkilökohtaisiakin asioita ja tuntoja, minusta ei oltu vielä ennen tätä Aamulehden juttua tehty yhtään tällaista henkilöhaastattelua. Etenkin valokuvatuksi tuleminen on kova paikka, en edelleenkään kestä olla kameran edessä tai katsoa minusta otettuja kuvia. Kaunis kiitos kuitenkin Simopekka Virkkulalle ja Aleksi Poutaselle, ehkä kokemus (& lopputulos) ei ollut niin paha kuin pelkäsin.
Matkan kaikki 14 päivää nautin Turkista. Nautin museoista, katuelämästä, ruoasta, bussimatkoista, raunioista, 35-41 C-asteen lämmöstä (kipukroonikkona voin aina erityisen hyvin kun on kunnolla lämmintä), museoista, patsaista ja mosaiikeista ja ... Nautin Turkissa (ja "tällä puolella Syyriaa" olemisessa) yleensä aivan kaikesta, tänään haluan kuitenkin nostaa esille ihmiset. Sen sanoinkuvaamattoman ystävällisyyden ja avuliaisuuden. Symbolina olkoon tämä viikuna, joka minulle puusta poimittiin. Tai vanhan talon erään huoneen katto, kylässä sata metriä Syyrian rajasta, jossa istuttiin syömässä lounasta ja jossa ystävän isoäiti oli synnyttänyt hänen äitinsä. Isoäiti on luultavimmin elänyt ajan kun Karkamisin muinaiskaupungissa kaivoivat Leonard Woolley ja T.E. Lawrence (ks. myös vanha postaukseni tästä ).
Karkamisin muinaiskaupungin arkeologinen puisto on valmis, mutta vielä odotan, että alueen ja Syyrian puolella rajaa valtaa pitävän ISISin väliin saadaan rakennettua suojamuuri. Toivottavasti ensi vuonna pääsen myös sinne, katsomaan uusia löydettyjä reliefejä ja muuta. Mutta olen myös kiitollinen niistä hetkistä, jotka sain viettää italialais-turkkilaisen kaivausryhmän talossa, keskustelusta Nicolò Marchettin kanssa. Moni idea sykähti taas eteenpäin, etenkin mitä tulee "patsasprojektiini".
Gaziantepessä majailen aina Asude Konak -nimisessä paikassa. Vahva suositus. Yhdestä sen huoneista avautuu tämä maaginen näköaöa moskeijan katon yli vanhalle linnoitukselle päin. Minua ei häiritse minareetista kuuluva aamurukous. Päinvastoin, ensimmäisenä aamuna se sykähdyttää, koska tietää taas palanneensa paikkaan, jossa voi hyvin. Kun kutsuun taas tottuu, ei siihen useimmiten edes enää herää. Hatayssa soi sunnuntaiaamuna kirkonkellot. 
Tämä oli syntymäpäivämatkani. Halusin juhlistaa sitä matkaamalla sinne, missä on minulle kaikkea mielenkiintoista ja mukavaa, myös tutkimusta. Tiesin myös etukäteen, että tulisin todennäköisesti kohtaamaan myös tunnelmia ja kuvia Syyrian sodasta. Viime vuoteen verrattuna tilanne on jotakuinkin yhtä rauhallinen, suurta ero ei ollut havaittavissa missään. Turistit ovat kuitenkin kaikonneet. Gaziantepen, Hatay/Antakyan ja Şanlıurfan uudet giganttiset museot upeine mosaiikkeineen ja muine esineineen kaikuivat tyhjyyttään. Tunnelma oli surullinen, sillä juuri matkailijoita alue toivoisi ja tarvitsisi ja kaikissa näissä paikoissa on paljon ainutlaatuista hienoa katseltavaa. Matkustussuositukset toimivat vastaan, valitettavasti.
Myös Hatay/Antakyan bussiasema sunnuntaiaamupäivällä pysäytti. Vuotta aikaisemmin sieltä pääsi vilkkaasti siirtymään seuraavalla bussilla Gaziantepeen. Nyt tilaa oli vasta muutamaa tuntia myöhemmin lähteneessä autossa. Jokainen penkki, nurkkaus, myös laiturit olivat täynnä syyrialaisia. Nuoria miehiä, naisia, lapsia, perheitä. Väsyneitä, ahdistuneita kasvoja. Lapset nukkuvat maassa. Ja he olivat vasta matkansa alussa, todennäköisesti juuri rajan ylittäneitä tai pakolaisleirien sietämättömistä oloista lähteneitä. Kukaan ei pidä suurta ääntä itsestään, arabiaa kuulee jos pinnistää korvansa.

torstai 17. syyskuuta 2015

Kun näkemiseltä ei ehdi postata

Yksitoista päivää olen ollut jo matkalla. Näen ja koen joka päivä niin paljon kaikenlaista etten iltaisin, vaikkei olisi mitään ohjelmaakaan, saa vaikutelmia järjestettyä niin, että niistä voisi postata jotain järkevää. Kotona sitten ajatukset loksahtavat taas kohdalleen, toivottavasti.
Tässä pari kuvaa, joilla todistan olevani vielä hengissä. Nauttien joka hetkestä, vaikka jonkin verran joutuu kohtaamaan myös asioita, joita Syyrian sota heijastaa tänne.
Kuljen täällä sellaisten ihmisten keskellä, joita monet Suomessa tuntuvat tällä hetkellä pelkäävän, vaikka suurin heistä on joutunut kokemaan todella kovia asioita. Minkäänlaista häirintää en joudu kokemaan, päinvastoin, minua kohdellaan ystävällisesti ja kunnioituksella. On aina kohdeltu hyvin, sekä Syyriassa, Libanonissa kuin myös täällä Turkissa. Eilen istuin hotellin omistajan siskon kotona illallisella, sukua oli laajasti paikalla.
Myös tuntemattomat ovat ystävällisiä. Laittaisin tähän kuvan nuoresta huivipäisestä tytöstä, joka tänään hymyili minulle kadulla. Olen outo näky, mutta outoon liikkujaan suhtaudutaan positiivisesti, ei epäluuloisesti.
Kaipaan Syyriaan. Tänään pääsin näin lähelle, taustalla oleva rauniokumpu ja kylä ovat Syyriassa. 
Suunnittelen jo ensi vuoden matkoja, tänne takaisin. Toivo paluusta antaa ensi maanantaina energiaa, kun edessä on arki ja arkiset huolet.
Vielä hetken ajan elän tässä omassa kuplassani. Keskityn yksityiskohtiin, yksittäisiin mosaiikkeihin, unohtaen suuret kuviot. Palaamisiin ensi viikolla.


perjantai 4. syyskuuta 2015

Aleppon al-Qiqan moskeija uhmaa sotaa ja hävitystä

Assyriologin viikko on jälleen ollut kiireinen. Isis jatkaa muinaismuistojen näyttävää tuhoamista ja siitä on mielestäni uutisoitu kiitettävästi suomalaisissa medioissa. Keskiviikkona 2.9. olin YLEn Aamu-tv:n vieraana ja haastattelu on nähtävissä tässä. Maanantaina suuntaan jälleen Turkkiin, museoihin ja muinaisiin paikkoihin -- pääsen tekemään juuri sitä, mistä suuresti nautin. Mutta ennen sitä, näinä päivinä kun ISISin aiheuttamat tuhot vievät kaiken huomiomme ja paljon korvaamatonta on jo iäksi menetetty, haluan nostaa yhden hieman positiivisemman esimerkin Syyrian rikkaasta monikulttuurisesta menneisyydestä. Vanha piskuinen moskeija Aleppon vanhassa kaupungissa uhmaa sotaa ja ympäristössään tapahtunutta hävitystä.
Kuten jo kesäkuussa postasin tässä, on Aleppo ehdottomasti yksi lempikaupunkejani ja koko sen vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Vanha linnavuori, joka kätkee sydämeensä Aleppon historian tärkeimmän rakennuksen, säänjumalan temppelin, on koko konfliktin ajan ollut Syyrian hallituksen käsissä, mutta esimerkiksi eräästä raportista käy ilmi, että reliefien, porttifiguurien ja piirtokirjoitusten suojarakenteet ovat romahtaneet niiden päälle. Vanha keskiaikainen kauppa-alue, jota vaihtelevasti basaariksi ja souqiksi kutsutaan, poltettiin syksyllä 2012 ja Umaijjadi-moskeija tuhoutui puolestaan keväällä 2013.
Aleppon linnavuorella sijaitseva säänjumalan temppeli, syyskuu 2010
Vanha kaupunki on tällä hetkellä sekä rintama- ja tulilinjalla. Koska al-Qiqanin moskeija sijaitsee vain lyhyen matkan päässä palaneesta keskiaikaisesta kauppa-alueesta ja Umaijjadi-moskeijasta, olin huolissani sen tilasta -- oliko sekin kenties pommitettu tai palanut?

Al-Qiqanin moskeija on kooltaan pieni, mutta erittäin merkittävä sen vuoksi, että sen seinärakenteissa on käytetty paljon vanhemmista rakennuksista otettuja kiviä. Niillä uskottiin islamilaisella keskiajalla olevan usein maagisia, suojelevia ja parantavia voimia. Tänä aikana muslimit eivät siis välttämättä tuhonneet vanhoja kiviä ja patsaita vaan kohtelivat niitä kunnioittavasti, vaikka eivät varmaankaan useinkaan ymmärtäneet niiden alkuperäistä historiallista taustaa ja merkitystä.
Al-Qiqan moskeijan eteläinen muuri syyskuu 2008
Tällä heettiläisellä, hieroglyfiluuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetulla piirtokirjoituksella oli siis onni tulla liitetyksi osaksi al-Qiqan moskeijan seinää. Useamman vuosisadan ajan se sai olla rauhassa, ylösalaisin, ulkomuurissa. Sen uskottiin parantavan jotain sairauksia -- joko silmäsairauksia tai sitten leuannyrjähdyksiä (tästä on kirjallisuudessa eriäviä mielipiteitä). Myöhemmin, 1800-luvun loppupuoliskolla tulivat eurooppalaiset, jotka alkoivat kiinnittää kiveen kohtuutonta huomiota. Useampi herra, heidän joukossaan legendaarinen brittiläinen assyriologi George Smith (voit lukea hänestä myös täältä) kopioivat piirtokirjoituksen, mutta koska kirjoitusjärjestelmää ei oltu vielä ratkaistu, eivät sen salat vielä tutkijoille auenneet. Paikalliset siirsivät kiven myös pois paikaltaan ja veivät sen jonnekin turvaan, koska kivestä kiinnostuneet ulkomaalaiset olisivat halunneet "ryöstää" sen mukanaan jonnekin museoon "turvaan" -- saman kohtalon kokivat nk. Haman kivet, jotka ovat samanlaisia hieroglyfiluuvinkielisiä piirtokirjoituksia ja jotka yhä edelleen ovat nähtävissä Istanbulin arkeologisessa museossa. Länsimaiset tutkijat olettivat kiven jo hävitetyksi kun se jossain vaiheessa 1900-luvun vaihteessa ilmestyi takaisin paikalleen, yhä ylösalaisin. Sen jälkeen otettuja valokuvia on muutamia, mutta yllättävän vähän etenkin hetitologit ovat tunteneet kiinnostusta itse matkustaa Aleppoon ja nähdä tuo kivi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ranskalaisten mandaatin aikaan, kivi käännettiin oikein päin, mutta jätettiin silti moskeijan seinään, omalle paikalleen.
Piirtokirjoitus on tärkeä monesta syystä, mainitsen niistä pari. Ensinnäkin se on yhä tiettävästi vanhin tunnettu, tällä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettu kivipiirtokirjoitus, noin vuodelta 1300 eaa. Siinä Talmi-Sarruma -niminen  Aleppon heettiläinen varakuningas kertoo rakentaneensa "tämän Hepatin ja Sarruman temppelin", eli ilmeisesti kivi oli muinaisen temppelin seinässä, aivan kuin nytkin moskeijan muurissa. Toisekseen se oli 1990-luvulle saakka ainoa heettiläisten ylivaltaan viittaava muinaismuisto Aleppossa -- vaikka eri nuolenpäätekstilähteistä sen historiaa ja myös heettiläisten valta-aikaa siellä tunnetaan jonkin verran. 
Tätä taustaa vasten ranskalaisten muinaismuistoviranomaisten päätös jättää tämä tärkeä muinaismuisto paljaana, vartioimatta, kaikkien nähtäväksi, eikä siirtää sitä Aleppon arkeologiseen museoon, on hieman erikoinen. Toisaalla tämä on ollut viisas ratkaisu -- paikallisille ihmisille on merkitystä sille, että kivi on paikallaan, moskeija ja sen ulkomuuri ovat osa heidän elinympäristöään ja antavat siihen merkityksiä, historiallista syvyyttä. Koska paikalliset kunnioittavat sekä rakennusta että sen muurin kiviä, ei ikivanha piirtokirjoitus ole kärsinyt tuhraamisesta tai muustakaan vandalismista. Ikäänkuin kivi suojelisi asukkaita ja asukkaat kiveä.
Assyriologi selittää piirtokirjoitusta suomalaisille tiedetoimittajille helmikuu 2009. Kuva: Timo Vasko
Kun maassa syttyy verinen sisällissota, julkisilla paikoilla sijaitsevat monumentit ovat välittömässä vaarassa, se on nähty Syyriassa viimeisten vuosien aikana useamman kerran. Monesti pohdin al-Qiqan -moskeijan kohtaloa ja heinäkuussa sainkin tästä uutta tietoa. Ystäväni Rami Adham matkusti syntymäkaupunkiinsa Aleppoon ramadanin eli muslimien paastokuukauden ajaksi jakaakseen siellä ruokaa Suomi-Syyria yhteisön nimissä. Hän lupasi hankkia valokuvia moskeijan tämänhetkisestä tilanteesta. Vannotin Ramia, ettei kenenkään henki saisi näiden kuvien vuoksi vaarantua.
July 2015, Kuva: Rami Adham
Kun sain kuvat, ymmärsin kuinka suuren ystävänpalveluksen Rami teki minulle ja koko tiedeyhteisölle. Moskeija on pystyssä, mutta se sijaitsee tulilinjalla. Sen sisäänkäynnin eteen tai sisälle ei ole tällä hetkellä kenelläkään asiaa, sillä joudut välittömästi hallituksen tarkkampujien kohteeksi. Rami ryömi, kirjaimellisesti katsottuna, erittäin matalan suojamuurin kyljessä saadakseen nämä kuvat. Olen hänelle näistä erittäin kiitollinen!
July 2015, Kuva: Rami Adham
Kuva: Rami Adham

Kuten kuvista huomaa, sisälle ei kenelläkään ole ollut asiaa pitkään aikaan. Portaat kasvavat rikkaruohoa ja rautaportti on jäänyt auki. Kuvien outo kulma selittyy sillä, että Rami kyyristelee tai makaa selällään maassa matalan kivimuurin suojassa.
Tämä on minulle henkilökohtaisesti kaikkein tärkein kuva, sydämeni hakkasi kierroksia kun avasin sen s-postin liitteessä. Etelämuuri ei ole vaurioitunut vaikka sen edessä oleva kuja on niinikään täynnä rikkaruohoa ja myös muurista kasvaa erinäköistä kasvillisuutta.  Heettiläinen piirtokirjoitus on omalla paikallaan, toistaiseksi vahingoitumattomana. Olen tähän kuvaan ympäröinyt sen oranssilla laatikolla. Toivon moskeijan ja sen vanhojen kivien kestävän myös tämän sodan melskeet. Tämä postaus on myös kunnianosoitus kaikille Aleppolaisille -- rakastan Aleppoa ja teitä, olkoon tulevaisuus parempi, nouskoon Aleppo tuhkasta uuteen kukoistukseen!